Lämpimän kesän päätteeksi päätin lähteä ajelulle menopelilläni
1613-xx, joka oli nähnyt päivänvalon ennen vuosituhannen vaihdetta.
Suuntasin kohti Parmaharjua. Muistelin siinä matkatessani
menopelini valmistumiseen vaikuttaneita Millaa ja Sirua.
Olivatkohan he vielä elossa? Muutakin tuli mieleeni, kun katsoin
taivaalle ja sinne kertyviä ukkospilviä. Olikohan se Aleksis Kivi,
joka lausui jotain myrskystä ja tuulesta. Ainakin monta runoa
luonnosta.
Syyskuun päivä on ja Kiivas pohjatuuli
vuorten harjanteilta huminalla kiitää,
pilvivuorii harmait alas kiiritellen
Pimentolan summast maasta.
Hurja leikki onpi taivaan kannen alla:
sumutornii siellä nousee, kaatuu,
koska taistelevat sotasankarit
ja hirveet lohikäärmeet.
Ankarasti Tarmon kannel kaikuu,
lempeen koivun seppele, se kellastunut,
alas riistotaan ja sinkoilevat lehdet
ympär avaruutta, koska syksyn myrskyt
pauhaa, riehuu, kosket kuohuvina jyskyy,
paimen-savu niitun kantoselta töyräält
korkealle kiertoilee ja kurkiliuta,
niinkuin lumireki, sineyttä kyntää,
kiirehtien päivän maihin helteisihin.
Ulos kohti itää nuorukainen lähtee
temmellykseen myrskyjen ja sydämensä
urheasti sykkyy, ylös rintans kohoo,
hengittäen ilman viileätä virtaa,
niinkuin hauki veden väljän aaltoo nielee,
koska pahtehesta pataman hän pääsee.
Tarkasta ratkaisusi:
