Halsuan Ylikylästä kymmenisen kilometriä etelään Särkisenjärven ja Penningintien välisessä maastossa on valtavan suuri tervahauta, joka tunnetaan nimellä Maalarinhauta.
Tervahaudalle on matkaa tieltä noin kilometrin verran. Paikalle aikoinaan tallautuneen polun on luonto piilottanut sammalen ja kasvuston kätköihin näkymättömiin, samoin kun se on yrittänyt piilottaa ja murentaa lapiopelillä rakennetut valtavan tervahaudan hiesu- ja hiekkamoreenipenkereetkin.
Hauta on halkaisijaltaan lähemmäs kolmekymmentä metriä ja korkeutta sillä on haudan pohjalta reunapengerrykseen mitattuna reipas kaksi metriä. Halssi, eli haudan kyljessä oleva syvennys, josta terva lasketaan tynnyreihin, on osittain täyttynyt maa-aineksilla, mutta sen kivenjärkäleistä ladotut seinämät ovat edelleen nähtävissä. Kivenlohkareita sisältävää moreenia on siirretty tervahautaa rakennettaessa käsityönä varovastikin arvioiden 400–500 kuutiometriä.
Tervanpoltto oli tärkeä elinkeino joka puolella Suomennientä 1700-1800 luvuilla. Tervahautojen partailla ovat ahkeroineet ja valvoneet tuhannet ja taas tuhannet esivanhempamme saadakseen jokapäiväisen toimeentulonsa. Tervahautojen ympäristöt ovat nähneet monenlaisia tapahtumia. Maalarinhaudan tarina on vain yksi monien joukosta, mutta ennen kaikkea se on jäänyt historiaan epäonnen hautana.
Haudan rakentaminen ja polttaminen ajoittuvat 1800-luvun puolenvälin seutuville, jolloin Heikki Ruuska (Heikki Id) puuhasteli vävyineen ja poikineen tervahaudan kimpussa. Heikki oli nikkari ja maalari, jonka ammattinimikkeen mukaan Heikin epäonnen hautakin on nimensä saanut.
Voi vain kuvitella, kuinka valtava oli työtuntien määrä, ennen kuin halkaisijaltaan lähes 30-metrinen hauta oli saanut kitansa täyteen tervaspuita. Pystypuiden koloaminen, jota tehtiin etukäteen useana vuotena, tervaksien kerääminen, kuljetus ja pilkkominen vaativat runsaasti aikaa ja vaivaa ja monien vuosien pitkäjänteisen valmistelutyön. Lisäksi oli muotoiltava haudan pohja, rakennettava halssi ja pohja oli päällystettävä tiiviillä savella, ennen kuin paikalle rahdatut pilkkeet voitiin latoa paikalleen. Hauta oli vielä peitettävä ennen kuin se sytytettiin. Kaikki työvaiheet tehtiin käsityökaluilla.
Parhaan tuloksen hauta antoi, kun palaminen tapahtui kytemällä. Haudan polttaminen tapahtui hyvin hitaasti reunoilta keskustan suuntaan, Palamista säädeltiin haudan peittona olevalla turvekerroksella, jolloin palamisen hapensaantia voitiin säädellä lapioimalla turvetta sellaisiin kohtiin, joissa palaminen oli liian rajua. Kuuma kytevä hauta puristi puista nesteen ja tervan edellään haudan keskustaa kohti, josta se voitiin ottaa talteen. Hautamestarin oli osattava lukea savusta ja palavista kaasuista haudan tilaa ja aina tarpeen tullen toimia sen mukaan. Jos palaminen tapahtui liian rajusti, eikä paloa saatu enää hallintaan, sanottiin että hauta paloi tuuleen. Tällöin paloi myös terva, tuohon aikaan kullanarvoinen uurastuksen lopputuote.
Perimätiedon mukaan Heikki Id, tuolloin jo vanha "tuhari", lähti yksinään sytyttämään hautaa. Miksi, sitä ei perimätieto kerro. Joka tapauksessa Maalarinhauta kärähti heti sytysvaiheessa - ja paloi tuuleen.
Muutamassa kymmenessä minuutissa paloi taivaan tuuliin useiden vuosien raskas ja pitkäjänteinen valmistelutyö. Todennäköisin syy oli äkillinen tuulenpuuska joka lietsoi haudan niin suureen kuumuuteen ja paloon, että sen hallitseminen ei kokeneeltakaan, jo aikaa parhaan miehuutensa ylittäneeltä vanhalta mieheltä, enää onnistunut.
Tervaa ei tullut, eikä Heikin perhekunta saanut siitä odotettua varallisuutta, jota olisi tarvittu elämisen perustarpeiden hankkimiseen. Kirkonkirjojen päivämäärät kertovat yksiselitteisesti, että pian vahingon jälkeen alkavina kato- ja nälkävuosina yksi Heikin pojista, Juho, hänen vaimonsa ja lapsensa kuolivat ravinnonpuutteeseen. Neljä lasta kuoli Ullavassa ja perheen vanhemmat ja neljä lasta Viipurissa, kerjuumatkalla. Lisäksi 1868 Meriläisen kylällä kuoli Heikin tytär ja hänen neljä lastaan. Tervasta saadut varat olisivat todennäköisesti muuttaneet heidän kohtalonsa toisenlaiseksi. Perimätiedon mukaan Heikki itse, kirkonkirjoissa ”entinen talollinen”, kuoli Meriläisessä Oosin torpassa syytinkiläisenä.