Tyttökulta oli haaveillut ihanasta rakastajasta joka tulisi ja poimisi hänet ja ottaisi vaimokseen. Hän eli haaveista ja unelmoi, että joku kertoisi hänen olevan kaunis, suloinen, ihana... Hänelle ei koskaan sanottu kauniita asioita. Saattaisiko hän edes enää uskoa olevansa kaunis, ihana ja suloinen, jos joku niin sanoisi. Hän eli ilmiselvässä romantiikka-aukossa.
Mies, kalpea, ei mikään komistus, pursusi romantiikkaa ja lateli vuolaasti kauniita sanoja jotka helisivät kuuroille korville ja putoilivat kolisten kirjain kerrallaan lattiaan. Hän kärsi siitä, että hän ei vastavuoroisesti saanut romantiikkaa osakseen.
Eräänä synkkänä syysaamuna Tyttökulta istui aallonmurtajalle. Hän haaveili meren takaa saapuvasta uljaasta rakastajasta, kapteenista joka ajaisi laivalla Kalkkitehtaan rantaan ja poimisi mukaan.
Mies oli ihan muusta syystä rannassa eikä suinkaan laivalla vaan ihan tavallisella autolla. Hän meni Tyttökullan luokse ja jututti häntä. Syntyi keskustelu jossa selvisi, että Tyttökulta kaipaa romantiikkaa ja, että Mies elää vahvasti romantiikasta mutta jakelu menee väärään osoitteeseen. Heille syntyi vahva ystävyyssuhde ja kaikesta näki, että he viihtyivät yhdessä ja, että he olivat toinen toistaan täydentävät puoliskot.
Mies ja Tyttökulta rakastuivat tulisesti ja osoituksena rakkaudestaan he kaiversivat kiveen nimikirjaimensa ja rakkauden symboolin: P <3 R
(Tämä tarina...on tosi)