Ahven
Ahven (Perca fluviatilis) on Suomen yleisin kalalaji ja Suomen
kansalliskala. Se on parvikala, joka liikkuu ja etsii ravintoa
päivisin parvissa, mutta yöksi se menee yksin pohjalle kasvuston
suojaan lepäämään.
Koko ja ulkonäkö
Ahven on teräväsuomuinen, yleensä vihreäsävyinen kala, jossa on
tummia pystyraitoja. Sen väri vaihtelee lähes mustasta vaalean
harmaanvihreään. Tummissa vesissä, etenkin paljon humusta
sisältävissä vesistöissä ahvenet saattavat olla myös
ruskeankeltaisia. Kalan tunnistaa helposti myös puna-oransseista
vatsaevistä ja pyrstöstä sekä teräväpiikkisestä selkäevästä, jossa
on musta laikku. Kiduskannen suurimmasta luusta sojottaa taaksepäin
terävä piikki, toisessa puolestaan on hienompaa sahanterää.
Nopeakasvuisen ahvenen niska voi muodostua jykeväksi ja jyrkästi
nousevaksi, minkä johdosta isoja ahvenia usein nimitetään
kyrmyniskoiksi. Yleensä ahvenet elävät 20–25-vuotiaaksi.
Maksimipaino on yleensä noin kilon luokkaa, ja kasvunopeus
vaihtelee suuresti – suuri kyrmyniska on väistämättä kohtalaisen
iäkäs, mutta myös pieni, muutaman kymmenen gramman painoinen yksilö
saattaa ääritapauksessa olla yli 20-vuotias. Suomen 2000-luvun
ennätysahven painoi noin 2,5 kg; 1900-luvulta on tieto
3,6-kiloisesta kalasta.
Levinneisyys
Ahvenen levinneisyysalue sisävesissä kattaa lähes koko Euroopan
Italiaa ja Espanjaa lukuun ottamatta, ja ulottuu Siperiaan
Kolymajoelle saakka. Suomessa ahven on levinnyt lähes koko maahan,
ainoastaan pohjoinen käsivarsi on paikka, jossa ahventa ei tavata.
Eurooppalaista ahventa on istutettu myös Uuteen-Seelantiin ja
Australiaan. Kazakstanin järvissä elää oma ahvenlajinsa Perca
schrenkii. Pohjoisamerikkalainen kelta-ahven (Perca flavescens) on
jotakuinkin identtinen eurooppalaisen ahvenen kanssa niin
elintavoiltaan kuin ulkonäöltäänkin.
Elinympäristö
Suomessa ahven asuttaa järviä, hitaasti virtaavia jokia ja
merten rannikkoseutuja koko maan alueella; ei juuri ole vesistöjä,
joissa ahven ei viihtyisi. Se on rantavesien kala eikä viihdy
syvänteissä lukuun ottamatta talvea, jolloin se hakeutuu pois
rannan tuntumasta. Ahven sietää happamia vesiä hauen ohella
parhaiten Suomen kaloista, mutta jos pH laskee lähelle neljää,
lisääntyminen ei enää onnistu.
Lisääntyminen
Ahvenkoiraat tulevat sukukypsiksi 3–5-vuotiaina ja naaraat
5–6-vuotiaina. Ahven kutee keväällä huhti-kesäkuun aikaan, kun
veden lämpötila ylittää kuusi astetta. Ne kokoontuvat rantaveteen,
jossa on suojaavaa kasvillisuutta. Naaras laskee mädin
valitsemaansa paikkaan ja koirasparvi hedelmöittää sen maidillaan.
Ahven on erittäin tehokas lisääntyjä ja puolikiloinen naaras
saattaa laskea 66 000 mätimunaa, jotka koiraat hedelmöittävät.
Limainen ja putkimainen mätinauha kiinnittyy pohjakasveihin ja
oksiin. Poikaset kuoriutuvat 2–3 viikon kuluttua 6–7 mm:n
kokoisina. Kuoriutuneet poikaset saavat aluksi ravintonsa pienestä
ruskuaispussista, mutta siirtyvät pian syömään eläinplanktonia
kuten vesikirppuja, surviaissääsken toukkia ja hankajalkaisia.
Ravinto
Ravinnokseen pieni ahven käyttää eläinplanktonia, iän myötä
ruokavalioon tulevat pohjaeläimet ja pikkukalat. Pyydettyjen
ahventen vatsasta on löytynyt mm. kaloja, rapuja, simpukoita ja
jopa kiviä joita ahven saattaa nielaista vahingossa etsiessään
ravintoa pohjasta. Todennäköisesti ahvenyksilöt erikoistuvat
erilaisiin ravintokohteisiin; tämä selittäisi suuren
kasvunvaihtelun eri yksilöiden välillä.lähde? Suurempien yksilöiden
ravinto koostuu yksinomaan kalasta.
Kalastus ja käyttö
Ravinnonhankinnassa ahven noudattaa vuorokausirytmiä, jota
kalastajat hyödyntävät: aktiivisimmin ahven tarttuu täkyyn aikaisin
aamulla ja iltamyöhällä. Syksyllä paras syönti osuu kuitenkin
lähemmäs keskipäivää. Ahventa pyydetään katiskoilla, verkoilla,
onkimalla, virvelöiden, pilkkimällä ja perhokalastamalla. Ahvenen
liha on vaaleaa ja maukasta. Paikoin ahventa arvostetaan Euroopassa
erittäin korkealle. Teollisesti peratut ahvenet käyvät
raaka-aineena niin kotiruoanlaittajille kuin
ravintolakokeillekin.