Kauan aikaa sitten, kun ihmiset eivät vielä apinoita kummempia olleet, maata hallitsi lempeä kansa. Eivätkä he oikeastaan mitään hallinneet, sillä he elivät sulassa sovussa kaikkien kanssa, ja osasivat jokaisen metsän eläimen kieltä.
Kukaan ei kansan syntyperää tiedä, mutta joskus tällä paikalla istuskellessa; jos on kovin hiljaista, saattaa kuulla pienien suiden kertovan tarinoita etelän suuresta vuoresta, jonka korkeimman puun korkeimmalla oksalla kansan kuningas pienenä poikana oli keinunut. Siellä kansan kerrotaan asuneen aikoinaan, ennen kuin kuningas lähti vaeltamaan, viemään seuraajiaan kaukaisille maille.
Vaikka tuolloin ei vielä ilmansuuntia tunnettu, voidaan sanoa, että kuningas johdatti seuraajansa lähteen, sillä kerrotaan, että sinne minne matkaseurue ensimmäisenä kulki, ei ollut mieluisa paikka, päinvastoin: siellä ei ollut yhtään kotoisaa koloa, saati yhtään herkullista, mehukasta kärpässientä.
Mutta eivät he lannistuneet. He matkasivat monta pimeää yötä, kunnes saapuivat vetten luo. Se oli upea näky. Vettä riitti pidemmälle kuin silmä saattoi nähdä. Vaikka monet halusivat jatkaa matkaa vetten yli, kuningas päätti seurata veden vierustaa, kunnes jotain poikkeavaa tulisi vastaan.
Kauan he matkasivatkin, ainakin kahdenkymmenen kolon ja sadan kärpässienen verran. Matkallaan he tapasivat monia eläimiä ja pystyivät kielitaitojensa vuoksi hyvin juttelemaan heidän kanssaan, joskus jopa syödä päivällistä yhdessä. Monesti tarinoissa mainitaan ystävällinen kotka, jonka pesän jälkeen oli vain noin kymmenen kolon matka sinne, missä jotain poikkeavaa tulisi vastaan. Ja he matkasivat kymmenen kolon verran. Ja kun he sinne saapuivat, he katsoivat paikkaa hetken aikaa, kunnes kuningas kuulutti suureen ääneen: "Arvoisat peikot: olemme matkanneet neljänkymmenen kolon verran. Ja vaikka jokainen niistä oli käymisen arvoinen, emme tarvitse yhtäkään lisää. Tänne me jäämme!" Silloin peikot hurrasivat ja ylistivät mahtavaa kuningastaan. Ja sinä yönä oli kinkerit jonka veroisia ei kuunaan oltu nähty. Juhlapöydät olivat pullollaan erilaisia kärpässieniä: oli täytettyjä kärpässieniä, kärpässienimuhennosta, hunajamarinoituja kärpässieniä ja vaikka mitä muuta, joiden määrää ei olisi voinut laskea, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Suuret tulet lämmittivät vetten rannalla pikkupeikkojen tanssiessa piirissä niiden ympärillä, jalat tömistäen laulaen kuninkaalle osoitettua laulua, jota vieläkin kuulee sienien syönnin jälkeen laulettavan:
Kuninkaamme Mörri-Möykky verraton/
Iloiseksi meidät kaikki tehnyt on/
Tulkaa tänne tanssimaan/
Tulkaa tänne laulamaan/
Ja tömistämään jalkojanne näin:/
Yy, kaa, juhlitaan/
Uudet tienoot tutkitaan/
Koo, nee, älä ikin mee/
Muuten jäädään sua kaipaamaan/
Peikot elivät rauhassa hyvin kauan, joka yö juhlien ja syöden hyvin. Vasta tuhansia vuosia myöhemmin heidän rauhaansa häirittiin. Heidän kylänsä viereen rakennettiin moottoritie. Peikkojen piti vetäytyä koloihinsa ja mennä ulos vain silloin, kun kukaan ei näe. Vaikka joskus, hyvin harvoin joku onnekas voikin nähdä vilauksen peikosta. Ehkä täällä, tällä kätköllä voit nähdä sen kauneuden, jonka Mörri-Möykky joskus aikoinaan näki.
A long time ago, when people were only monkeys, the world was commanded by a gentle nation. Actually they didn't command anything, they were living in a peace, and they knew the languages of every animal of the forest.
No one knows how this nation was born, but sometimes, sitting at this place, you can hear stories about the big mountain of the south, in which highest tree's highest branch their king once as a child swong. It's told that the nation once lived there, before their king lead them away, far away.
Even if then the compass points weren't known, you can say that the king lead his people west, because the stories tell that the first place they went was not a pleasant place: there wasn't any humble holes, or even any delicious, juicy amanitas.
But they didn't give up. They traveled through many nights, until they arrived by water. That was a wonderful sight. There were more water than you could see. Even if many wanted to sail through the water, the king wanted to follow the shoreline after something came along.
And they traveled for a long time, at least for twenty holes and hundred amanitas. On their journey they met a lot of animals, and because of their language skills they could easily speak with them, sometimes even eat dinner with them. Often the stories tell about a friendly eagle, from who's nest there's only a ten hole journey to where something comes along.
And they traveled for ten holes. And when they arrived there, they looked the place for a moment, until the king shouted: "Fellow trolls, we have traveled for forty holes. And even if all of them were worth a visit, we don't need any more! We're staying here!" And then the trolls hurrayed and praised their mighty king. That night there was a huge party, of which kind was never seen before. The tables were full of different amanitas: there were stuffed amanitas, amanita stew, honey marinated amanitas and much more, so much that you couldn't count them even if you tried. Big fire was warming on the beach while the little trolls were dancing and stamping their feet around it, singing a praise song made for the king, which you can still hear after eating some mushrooms.
The trolls lived happily for a long time, every night celebrating and eating well. After a thousand years their peace was disturbed. A highway was built right next to their village. The trolls had to get to their holes, and just come out when nobody could see. But sometimes, very rarely someone can see a trolls tail, if they're very lucky.