Venäjän keisari antoi 17.11.1867 käskykirjeen uuden rautatien
rakentamisesta. Rautatien tavoitteena oli kehittää Suomen
teollisuutta ja kauppaa ja tarjota työtä katovuosista kärsineelle
väestölle. Lisäksi yhteys suuriruhtinaskunnasta Pietariin oli
poliittisesti merkittävä. Sotilaallisista syistä rataa ei
rakennettu rannikolle, vaan Salpausselän harju tarjosi edullisen
väylän rakentaa Riihimäki-Pietari -yhteyden. Rautatie tuli
kulkemaan mm. Nastolan kunnan läpi.
Nastolassa rakentajien joukossa ei kuitenkaan ollut juurikaan
Nastolalaisia tai Iittiläisiä, vaan työvoimaa tuli kaikkialta
Suomesta. Työnhakijoita oli paljon enemmän kuin voitiin ottaa.
Osalle keksittiin uusia töitä kuten kiviaidan rakentaminen
Uudenkylän ja Kausalan välille estämään metsissä laiduntavan karjan
pääsyn radalle. Aidan rakentajien joukossa oli paljon naisia ja
lapsia.
Palkka ei riittänyt kuin välttämättömään elämiseen. Päiväpalkka
oli 80 penniä. Työkirjanpitona jaettiin peltilappuja. Vajaan päivän
tehneiden lapuista murrettiin kulma tai puolet pois. Kirvesmiehet
ja muut ammattilaiset pääsivät paremmille palkoille. Vaikka
kuntalaiset eivät osallistuneetkaan suoranaisesti rakennustöihin,
he tekivät kauppaa rakentajien kanssa. Paikallisten ja muualta
tulleiden kauppiaiden kilpailu johtikin siihen, että maaherran oli
kiellettävä myynti maanteiden varsilla ja julkisilla paikoilla ei
saanut olla esteenä.
Nälkävuosien heikentämän huonoissa oloissa asuvan työväestön
keskuudessa levisi monenlaisia kulkutauteja kuten pilkkukuume ja
lavantauti. Heti rakennustöiden alettua keväällä 1868 yli viidennes
työvoimasta oli jo sairaana. Töiden edetessä sairaiden osuus
väheni, mutta ihmiset eivät yleensä parantuneet vaan menehtyivät
tauteihinsa. Radan varteen perustettiin uusia hautausmaita.
Kaikesta huolimatta rata valmistui kokonaisuudessaan suhteellisen
nopeasti ja halvalla avautuen liikenteelle 11.9.1870.
Tämä kätkö on sijoitettu Uudenkylän metsässä olevasta
hautausmaasta kertovan muistokiven läheisyyteen. Nastolan kunta ja
seurakunta pystyttivät muistokiven vuonna 1990. Paikalle on
haudattu keväällä 1869 pilkkukuumeeseen kuolleita radanrakentajia.
Lähellä on myös edellämainittu kiviaita, jonka näkee hyvin
junastakin. Kiviaitaa ei tarvitse purkaa kätkön löytääkseen, vaan
purkki on tien toisella puolella. Auton voit pysäköidä tien viereen
muistomerkin luokse. Etsimisrauhaa häirinnevät vain ohiajavat
autot.
Lähteet: