Skip to Content

<

Juoksu läpi pimeyden

A cache by pyörre Send Message to Owner Message this owner
Hidden : 01/06/2014
Difficulty:
3 out of 5
Terrain:
2.5 out of 5

Size: Size: small (small)

Join now to view geocache location details. It's free!

Watch

How Geocaching Works

Please note Use of geocaching.com services is subject to the terms and conditions in our disclaimer.

Geocache Description:

 

Tarinamysteeri Turussa. Kätkö löytyy seuraamalla kertomusta annetuista koordinaateista liikkeelle lähtien. Käveltävää tulee reilut puolitoista kilometriä. Ethän vie kätköstä leimasinta!

VAROITUS! Kätkö sisältää voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat olla haitallisia lapsille.


 

Juoksu läpi pimeyden

Vaelsin unen rajan hämärään
käsittämättömän syvään
metsään, jossa ihminen
ennen pitkää eksyy polulta
mutkaiselta – tai suoralta;
se on osa jokaisen.

  - Edward Thomas: Lights Out (suom. pyörre)

 
I

Mikko lopetti juoksemisen ja pysähtyi keskelle kevyenliikenteenväylää. Hänen juoksutakkinsa taskusta esiin kaivamansa kartta oli jo nyt ryppyinen, vaikka hän oli napannut sen mukaansa vasta juuri ennen lenkille lähtöään. Miten ihmeessä kartan taitteleminen voi ollakin aina yhtä vaikeaa? Eikä tässä paperissa edes ollut neljää taitosta enempää! Kartta kertoi kuitenkin sen, minkä hän jo maamerkeistä muutenkin tiesi: kevyenliikenteenväylään liittyi vasemmalta toinen, pienen metsikön läpi kulkeva väylä, ja kauempana etuvasemmalla aukesi Friskalan laaja, ruovikkoinen lintulahti. Hän oli oikeassa paikassa.

Lähellä olevaan puiseen lyhtypylvääseen oli maalattu sinisellä maalilla Paavo Nurmen ikoninen juoksijakuva. Siinä se nyt oli. Paavonpolku. Mikko oli toki juossut vuosien varrella mitä moninaisimmilla kuntopoluilla, mutta ne olivat kaikki olleet juuri sitä – kuntopolkuja. Pururatoja vailla aidon metsämaaston vaihtelevuutta. Sen mitä Mikko oli Paavonpoluista lukenut, kuulostivat ne olevan lähempänä suunnistusta, mutta ilman kompassia ja kilpailua. Konsepti kuulosti kiehtovalta. Ainakin sitä kannattaisi kokeilla.

Mikko vilkaisi rannetietokoneensa näytöllä näkyviä koordinaatteja – N 60° 24.088 E 022° 14.526 – ja hymähti. Hänen käsivarteensa kietaistu vanha GPS-vastaanotin toimi kyllä ihan kohtuullisesti aukeilla alueilla, mutta maantien toisella puolella odottavasta metsäpolusta se tuskin selviäisi, kun jo pienet puistikot tuntuivat poikkeuksetta saamaan sen hukkaamaan paikkansa. Koko paikannustoiminto kuului samaan sarjaan ilmanpainemittarin kanssa: sillä oli viihdearvoa, mutta siinä kaikki. Hajamielisen tottuneesti hän kuitenkin napsautti rannetietokoneensa reittinäkymätilaan.

Seisoskelu sai riittää, jäykkyys alkoi hiipiä Mikon jäseniin. Hän naulitsi katseensa seuraavaan siniseen merkkiin, kiihdytti askeleensa juoksuun ja ylitti aution maantien. Pian hän sai jälleen korvanapeissaan jyskyttävän musiikin rytmistä kiinni ja antoi askeleidensa poimia siitä tahdin. Exit light, Enter night.

Iltahämyinen metsä sulki yksinäisen juoksijan sisäänsä.


II

Ympäröivä metsä tuntui heti vaativan Mikon jakamattoman huomion. Se asetteli hänen eteensä juuria ja kiviä ja hämäsi häntä polunhaaroilla, ja kun polku hetken niityn reunan naruaitaa seurattuaan sukelsi kallioiden väliin, tuntui syvenevä hämärä haalistavan siniset reittimerkit ja muuttavan maiseman hänen silmiensä edessä viliseväksi harmaaksi tilkkutäkiksi. Mikko tunnusteli taskuaan, hamusi juoksuaan keskeyttämättä käteensä taskulampun ja napsautti sen päälle. Lampun valkoiset ledit pyyhkivät hämärää puhkaisten siihen terävärajaisen valokeilan, joka piirsi puut, maaston muodot ja reittimerkit kirkkaina esiin. Mikko naurahti mielessään kuivasti – teknologia voitti jälleen kerran luonnon – ja vilkaisi sitten rannetietokonettaan. Ei satelliittivastaanottoa. Touché.

Niityn reunan jäätyä taakse metsän vihreä pimeys syveni entisestään. Jäkälän peittämät koivut ja tuuheaoksaiset kuuset työntyivät lähelle toisiaan puristaen polun kapeaksi mustikanvarpujen joukossa luikertelevaksi neulasnauhaksi, jonka ylle ne kurkottelivat matalalla roikkuvilla oksillaan. Välttääkseen törmäykset ja kompastumiset Mikko huomasi joutuvansa opettelemaan rytmin, jossa taskulamppu piti suunnata vuorotellen maahan, vuorotellen eteenpäin. Keinuva valokeila paljasti metsässä ainakin joskus kulkevan muitakin ihmisiä, sillä polkujen risteyksessä näkyi vanha puinen rakennelma – ehkä maastopyöräilijöiden rakentama – ja pian rakennelmia tuli vastaan lisää. Mutta vain hullut juoksevat metsässä pimeässä, Mikko ajatteli hymyillen. Hullut ja suunnistajat. Ja tietenkin metsän pedot. Viimeinen ajatus sai Mikon nauramaan. Hän oli varma, että täkäläiset pedot – ketut, mäyrät ja kotikissat – juoksisivat ennemmin häntä pakoon kuin hänen perässään.

Hetken maastopyöräilijöiden polku-uraa seurattuaan merkitty reitti erkani vasemmalle. Mikko kiihdytti vauhtiaan, ponnisti yli pienen kallionyppylän ja nautti pimeässä ohi vilisevien puiden antamasta vauhdin tunteesta. Nautinto oli kuitenkin ennenaikainen, sillä nyppylän toista puolta alas ampaistessaan hän potkaisi varpaansa kiveen, kompuroi holtittomasti alamäkeen, ja sai vain vaivoin estettyä kaatumisensa tarttumalla kaksin käsin polun vieressä seisovaan puunrunkoon. Kaarnattomalla rungolla, juuri Mikon silmien korkeudella, juoksi Paavo Nurmen sininen hahmo kepeän virheettömästi askeltaen. Sarkastinen kommentti oli jo muotoutumassa Mikon huulille, kun hänen katseensa poimi maalauksen alapuolelta toisen, pienemmän merkin. Merkki muistutti jonkinlaista tikku-ukkoa, tai ehkä ristiä, jonka yläpuolella oli rikkinäinen ympyrä. Lasten tekosia, Mikko ajatteli antaessaan sormensa kulkea pitkin puun karheaa pintaa, mutta samalla hän tiesi merkin olevan jotain muuta; jotain, jonka hän oli joskus nähnyt jossain mutta ei nyt saanut palautettua mieleensä. Hän irrotti hitaasti otteensa puusta, pudisti mietteliäästi päätään ja jatkoi matkaansa.

Vain muutamaa hajamielistä hölkkäaskelta myöhemmin viettävä, harmaiden kivien täplittämä polku saapui yllättäen risteykseen. Risteävä ura oli huomattavasti leveämpi, ja vilkaistessaan oikealle Mikko näki sen päässä verenpunaisena siintävän pohjoisen taivaanrannan. Aurinko oli painunut mailleen, kello lähestyi keskiyötä ja pimeys syveni nopeasti. Yhtäkkiä Mikko tajusi riippuvaisuutensa taskulampustaan. Valonlähteen kanssa metsässä pärjäsi hyvin, mutta entä jos se lakkaisi toimimasta? Hän napsautti taskulamppunsa sammuksiin ja odotti. Pimeys alkoi muuttua hitaasti hämäräksi. Ensin esiin tulivat taivasta vasten piirtyvät puiden latvat, sitten kalliot ja puunrungot. Hän löytäisi kyllä tarvittaessa pois metsästä ilman lamppua.

Mikko napsautti lamppunsa uudelleen päälle. Hetken maastoa valaistuaan hän löysi risteävän polun toiselta puolelta kallioon maalatun sinisen merkin, veti syvään henkeä ja pinkaisi uudelleen vauhtiin.


III

Mikko kirosi äskeistä horjahdustaan. Se oli saanut hänet kadottamaan rytminsä, eikä risteyksen jälkeen rikkonaista kalliota ylös poukkoileva polku ainakaan helpottanut asiaa. Siinä missä hänen jalkansa olivat vielä hetkeä aiemmin tuntuneet löytävän sijansa kepeän vaivattomasti, oli nyt jopa taskulampun tasainen keinunta muuttunut väkinäiseksi huitelemiseksi. Flow oli mennyttä.

Yhtäkkiä taskulampun valokeila osui johonkin, joka sai Mikon askeleet pysähtymään. Polun oikealla puolella seisoi kitulias tammi, jonka lahon runtelemista oksista vain muutama yritti yhä sinnikkäästi kasvattaa lehtiä. Ja ylhäällä, runkoon ripustettuna, roikkui eläimen pääkallo. Näky sai padot murtumaan Mikon mielen syvyyksissä. Muistot viime kesän Keskiaikamarkkinoilta tulvivat pintaan niin kirkkaina ja selkeinä, että hän horjahti askeleen taaksepäin.

Markkinakojun seinät ja tiski olivat olleet ahdettuina täyteen kaikenlaista noitarihkamaa: nahkaisia rumpuja, sulkakoruja, koristeltuja veitsiä, oudoista asioista kertovia kirjoja, eläinten pääkalloja. Myyjätyttö oli ollut kaunis pitkine rastahiuksineen ja luonnonväreillä värjättyine pellavavaatteineen, sen vuoksi Mikko kai oli alun perin kojulle mennytkin. Keskustelua virittääkseen Mikko oli tarttunut kirjaan nimeltä Muinaisten jalanjäljillä. Tyttö oli kysäissyt, tiesikö hän että Hirvensalon saari Turun edustalla oli ollut asumaton merestä noustuaan melkein nykyaikaan asti, vaikka kaukaisemmissa Satavassa ja Kakskerrassa pronssikautiset ihmiset olivat samaan aikaan kalastaneet, käyneet kauppaa ja rakennelleet hautaröykkiöitään? Ja että siitä huolimatta ensimmäisten ihmisten asettuessa Hirvensaloon oli saari jo valmiiksi täynnä polkuja? Kuka ne oli tehnyt? Ja miksi kukaan ei vielä tänäkään päivänä ollut rakentanut niiden päälle? Tytön viimeinen kuiskaus oli kuitenkin se, joka nyt palautti keskustelun yhdellä iskulla Mikon muistiin: Ne polut ovat siellä vieläkin. Nyt ne ovat olevinaan ulkoilureittejä, Paavonpolkuja, vaikka niiden urat ovat Muinaisten metsään tallaamia.

Mikko repäisi kuulokkeet korvistaan, kumartui eteenpäin ja nojasi kämmenillään polviinsa. Pimeä metsä tuntui pyörivän hänen ympärillään. Silmänsä tiukasti kiinni puristaen hän aloitti hitaan laskennan yhdestä kymmeneen, ja numero numerolta hänen oman verensä kohina alkoi vaimeta hänen korvissaan. Lopulta hän avasi silmänsä. Pyörrytys oli ohi. Metsän täydellisen hiljaisuuden rikkoi vain hänen omien juoksuvaatteidensa kahina.

Taskulamppu oli jossain vaiheessa pudonnut maahan ja loisti nyt valoaan varvikossa. Polvistuessaan poimiakseen sen käteensä Mikko huomasi varpujen joukossa lojuvan muutakin: punotun narusilmukan, johon oli pujotettu puinen kiekko. Nostaessaan riipuksen käteensä Mikko näki tutun tikku-ukkomaisen merkin, joka oli kaiverrettu kohokuviona kiekon pintaan.

Mikko puristi riipuksen tiukasti nyrkkiinsä ja poimi taskulampun toiseen käteensä. Hän halveksi itseään tuntiessaan aivoissaan vellovan alkukantaisen pelon, jonka sytyttämiseen oli riittänyt pari lasten tekemää tökeröä töherrystä ja yksi sekavia höpöttänyt tyttö. Hetkeä myöhemmin hän jatkoi juoksuaan halki pimeän metsän.


IV

Polun molemmin puolin seisovat männyt kolhivat Mikon käsivarsia hänen juostessaan pitkin Paavonpolkua yhä syvemmälle metsän syvyyksiin, mutta hän tuskin huomasi sitä. Hän oli päättänyt olla antamatta typerälle pelolleen valtaa, ja mitä kovemmin adrenaliini jyskytti hänen pohkeissaan ja mitä karvaammin veri maistui hänen suussaan, sitä paremmiksi hän tunsi mahdollisuutensa pitäytyä päätöksessään. Hänen juoksunsa oli nyt kaikkea muuta kuin sulavaa: hän kompasteli polulla oleviin juuriin, potki varpaitaan kiviin ja harhautui polulta vain joutuakseen palaamaan takaisin ja etsimään reittimerkit uudestaan.

Silloin hän kuuli sen. Jostain hänen takaansa kuului rytinää, kuin jokin valtava eläin olisi päättänyt juosta läpi ryteikön suoraan häntä kohti. Mikko tunsi ohimoidensa takana jyskyttävän pelon ottavan hänestä vallan ja muuttuvan hallitsemattomaksi kauhuksi. Se sai hänen jalkansa kiihdyttämään vielä holtittomampaan juoksuun ja takomaan polku-uran paljastamaa kalliopintaa entistäkin kovempaa.

Äkkiä hänen jalkansa osui mutaan ja hän lensi kasvoilleen maahan, kompuroi pystyyn, otti muutaman holtittoman juoksuaskeleen ja kaatui taas. Kohottaessaan katseensa hän näki polun vasemmalla puolella pyöreän, miehenkorkuisen siirtolohkareen, jonka edessä kasvavaan mäntyyn maalattu sininen reittimerkki tuntui irvailevan hänelle. Paavonpolku! Kuinka hän toivoikaan, ettei olisi koskaan kuullut näistä kirotuista poluista! Samassa hän kuuli hirvittävän ryskeen uudestaan. Tällä kertaa se tuntui tulevan jostain pyöreän lohkareen takaa. Mikko kompuroi uudelleen pystyyn ja lähti juoksemaan takaisin tulosuuntaansa, mutta muutti jo muutaman askeleen jälkeen mielensä ja kääntyi vasemmalle kulkevalle pienelle polulle, poispäin pyöreästä lohkareesta.

Mikko syöksyi läpi alhaalla roikkuvien pihlajanoksien ja juoksi pitkin oikealle kallioiden väliin kaartavaa pientä polkua. Kauhistuttava epätoivo sai hänet piiskaamaan vimmaisesti taskulamppuaan, ja kun sen valokeila pian paljasti polun katkaisevan kaatuneen männyn, lähti hän kompuroimaan vasemmalle ylös kuhmuraista kalliota. Kaukana edessä erottui harvan puuston läpi auringon heikon punainen kajo, ja Mikon päähän mahtui enää yksi ajatus: hänen aiemmin ylittämänsä leveä polku oli johtanut pohjoiseen, joten metsän täytyi loppua siellä. Hän tuskin huomasi, kun taskulamppu hänen kädessään räsähti kappaleiksi hänen kaatuessaan jälleen kerran verisille polvilleen. Hän nousi, juoksi, kaatui, ja nousi yhä uudelleen. Hän ei tuntenut poltetta keuhkoissaan eikä maistanut verenmakua suussaan; öisen metsän pimeydessä hänen kaikki aistinsa täytti vain jostain takaa armottomasti lähestyvä ryske.

Mikon holtiton eteneminen pysähtyi hänen törmätessään päistikkaa keloon. Puu osui kipeästi hänen olkapäähänsä ja sai hänet huutamaan kivusta, mutta samalla äkkipysähdys palautti hänet ainakin hetkeksi tolkkuihinsa ja antoi hänelle mahdollisuuden hahmottaa ympäristöään. Kelon runko hänen kätensä alla tuntui luonnottoman rosoiselta, kuin suunnattoman vahvat kynnet olisivat repineet siihen syviä uria, mutta hän tuskin uhrasi sille ajatustakaan. Hänen katseensa oli nauliintunut hänen edessään hämärässä erottuvaan paljaaseen kallionlakeen ja etenkin sen takana avautuvaan laaksoon. Laaksossa oli taloja, ja niiden ikkunoissa loisti valo.

Toivo heräsi Mikon mielessä. Ehkä hän sittenkin pääsisi pakoon.


V

Astuessaan paljaalle kallionlaelle Mikko kuuli rannetietokoneensa piippaavan. Ääni kertoi palautuneesta GPS-signaalista, mutta samalla se sai hänet huomaamaan ryskeen takanaan vaienneen. Vaistomaisesti laitetta vilkaistessaan hän huomasi sen näyttävän viimeistä etappia: etäisyys 135 metriä, suunta 15.4 astetta. Näytöllä mutkittelevan ja signaalikatkosten rikkoman reittiviivan perusteella se oli matka pyöreältä lohkareelta hänen nykyiseen sijaintiinsa. Sillä ei kuitenkaan ollut enää merkitystä. Hänellä oli vielä aikaa. Hänen olisi päästävä alas laaksoon.

Kallio Mikon jalkojen juuressa putosi jyrkkänä alas niityn reunassa kasvavaan tiheään metsään, mutta varovaisesti kulkemalla sitä voisi olla mahdollista laskeutua. Mikko kyykistyi, tunnusteli kallion liukkautta juoksukenkänsä alla ja otti sitten varovaisen askeleen alas kallionnyppylän vasenta reunaa.

Hiukan alempana seisoi vino kelo, ja lähestyessään sitä Mikko erotti pimeässäkin sen vaaleaan runkoon piirretyn pienen tikku-ukon. Merkin nähdessään Mikko tajusi puristavansa yhä kädessään tammen juurelta poimimaansa riipusta, ja havainto sai hänet tempaisemaan narun kätensä ympäriltä kuin se olisi polttanut häntä. Tikku-ukon kasvoton hahmo tuntui tuijottavan häntä amuletin kiekosta pahaenteisen syyttävästi. Hän ei olisi saanut ottaa sitä mukaansa. Muinaiset halusivat omansa takaisin. Siksi ne jahtasivat häntä.

Kallion päältä kuului risahdus.

Mikko survaisi riipuksen vinon kelon juurakkoon ja kääntyi pyrkiäkseen alas, kun jokin iskeytyi voimakkaasti hänen selkäänsä. Pimeä rinne vilisi hänen ympärillään hänen syöksyessään kylki edellä alamäkeen. Hänen jalkansa yrittivät epätoivoisesti löytää sijoja pimeässä rinteessä, mutta hänen nilkkansa taittui hänen allaan, eivätkä hänen kätensä saaneet otetta mäntykaksosten rungoista hänen kaatuessaan niiden välistä tyhjyyteen. Sitten tuli pimeys.


Epilogi

Heinikon öinen kosteus tunkeutui Mikon juoksuvaatteiden läpi ja hiipi hänen tietoisuuteensa. Hän tajusi makaavansa kasvoillaan kylmässä maassa, ja noustessaan hitaasti kyynärpäidensä varaan hän näki edessään niityn, jonka yllä leijui hento aamuyön usva. Häntä sattui kaikkialle ja hänen vaatteensa olivat rikki. Mutta hän oli elossa. Mikko nousi hoippuen jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti niityn toisella reunalla seisovaa taloriviä.

Hänen vieressään, metsän reunassa, jatkoi puuhun maalattu sininen reittimerkki ikuista juoksuaan.



Cthulhu fhtagn!

Additional Hints (Decrypt)

[Lue koko tarina jo etukäteen. GPS auttaa isolta kiveltä eteenpäin.]

Decryption Key

A|B|C|D|E|F|G|H|I|J|K|L|M
-------------------------
N|O|P|Q|R|S|T|U|V|W|X|Y|Z

(letter above equals below, and vice versa)



 

Find...

187 Logged Visits

Found it 169     Didn't find it 3     Write note 3     Temporarily Disable Listing 2     Enable Listing 2     Publish Listing 1     Needs Maintenance 2     Owner Maintenance 4     Post Reviewer Note 1     

View Logbook | View the Image Gallery of 8 images

**Warning! Spoilers may be included in the descriptions or links.

Current Time:
Last Updated:
Rendered From:Unknown
Coordinates are in the WGS84 datum

Return to the Top of the Page

Reviewer notes

Use this space to describe your geocache location, container, and how it's hidden to your reviewer. If you've made changes, tell the reviewer what changes you made. The more they know, the easier it is for them to publish your geocache. This note will not be visible to the public when your geocache is published.