Oli todella varhainen aamu. Kello taisi olla tarkalleen 05.05. Muistan, koska katsoin kelloani lähestyessäni Panssarimuseon varikon risteystä. Askel rullasi kevyesti, hikipisarat valuivat norona ohimoiltani ajatellessani eilistä grilli-iltaa. Amerikkaisen grillimarinadin hikkorimausteinen ja makea häivähdys tuntui vieläkin suussani. Suomen kesä, minkäs sitä ihminen luonnolleen mahtaa. Pieni itse-inho ja moraalinen krapula ylensyönnistä oli ajanut itseni tänään näin varhain aamulenkille.
Olin vakaasti päättänyt etten lopeta juoksemista vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Hiki täytti silmäkuopat, syke nousi taivaisiin ja tuntui siltä, että revin itsestäni irti ns. kaiken. Olin lopen uupunut hoippuessani takaisin kotiin huikeassa endorfiinihumalassa. Kotona huomasin, että kelloni oli hävinnyt. Oli muutenkin jotenkin käsittämättömän irtonainen fiilis.
************************************************************************
Älä irrota purkkia camosta. Purkissa on kynä.