Paikallisten asukkaiden tietojen mukaan torni rakennettiin ennen sotia 1930-luvulla. Tornista ei ole enää paljoakaan jäljellä, eikä siihen kiipeämistä kannata edes harkita. Tornin luhistuminen on suuri vahinko, sillä torni oli pitkään keskeinen tekijä siikajärveläislasten elämässä. Vuosikymmenten ajan torni palveli seudun lapsia mieluisana kiipeily- ja leikkikohteena, ja nuorisoa riiuureissujen romanttisena väli (pussailu)etappina. Itse olen istunut tornin huipulla eväsretkellä 90-luvun alussa (ilman pussailua ;-) ), jolloin siihen kiipeäminen tuntui jo melko riskaabelilta touhulta. Tornin yläosa romahti alas vuonna 2008, ja loppuosa saattaa seurata minä hetkenä hyvänsä.
Kätkökuvaus
Kätkö on lähellä kolmiomittaustornia, mutta ei välittömästi sen yhteydessä. Kätkön löytäminen ei edellytä menemistä vaarallisen lähelle huteraa rakennelmaa eikä missään nimessä siihen kiipeämistä. Torni näkyy kätköltä hyvin, ja sitä voi ihailla samalla kun suorittaa loggausta.
Kätköpurkki on osapuilleen kokoa small, vaikkakin sen ulkoiset mitat menisivät kenties luokkaan regular.
Purkkiin mahtuu vierailijoita ja pientä vaihtotavaraa.
Kätkön saaminen käsiinsä ei edellytä mitään erityistaitoja, - välineitä eikä kiipeämistä, mutta aivan pienten lasten kanssa kätkölle tullessa on otettava huomioon, että kalliomaastossa on joitakin syviä ja kapeita halkeamia.
Kätköä tuskin voinee hakea lumisena aikana.
Kätköpaikalle kulkee polku, joka tosin on paikan jäätyä viime aikoina melko lailla unohduksiin osittain vaikeasti havaittavissa.
Kulkuyhteydet kätkölle
Kätkölle on matkaa Heinästieltä polkua pitkin noin 150 m.
Auton parkkeeraminen saattaa osoittautua haasteelliseksi - tie on kapea mutta silti melko vilkkaasti liikennöity. Yksi mahdollinen parkkipaikka on naateissa N60 15.818 E024 32.353. Parkkipaikan luota kulkee toinenkin polku kohti tornia.
Julkisen liikenteen kyydissä pääsee paikalle Leppävaarasta bussilla numero 238 ja Espoon keskuksesta bussilla numero 242.
Lähimmät pysäkit ovat Uudenpellontie ja Kotimäki.
Kolmiomittauksesta Suomessa
Kolmiomittaus on ikivanha menetelmä tarkan geodeettisen runkoverkon luomiseksi alueen kartoitusta varten. Ensimmäinen astemittaus nykyisen Suomen maaperällä suoritettiin vuosina 1736 ja 1737. Ranskalainen retkikunta Pierre-Louis Moreau de Maupertuis’n johdolla mittasi tuolloin kolmioketjun Torniojokilaaksossa. Maupertuis’n tarkoitus oli varmistaa Isaac Newtonin teoria maapallon muodosta. Eurooppalaisissa tiedepiireissä oli syntynyt kiista siitä onko maapallo navoiltaan venynyt vai litistynyt.
1800-luvulla suoritettiin toinen merkittävä astemittaus Euroopassa. Friedrich George Wilhelm Struven suunnittelema kolmioketju (Struven ketju) ulottui aina Mustalta mereltä Jäämerelle asti. Ketjun mittaaminen aloitettiin vuonna 1816 ja sitä laajennettiin useaan otteeseen. Urakka saatiin lopullisesti päätökseen vasta vuonna 1855. Suomeen Struven ketju saapui Virosta Suursaaren kautta jatkuen Jyväskylän ja Oulun kautta aina Torniojokilaaksoon. Torniojokilaaksosta ketju jatkui Stuorraoaivin kautta Norjaan ja edelleen Jäämerelle. Struven ketjun tarkoitus oli selvittää maapallon muoto entistä tarkemmin. Struven ketjun tieteellishistoriallinen merkitys tunnustettiin vuonna 2005, kun ketju hyväksyttiin Unescon maailmanperintöluetteloon.
Varsinainen suurimittainen kolmiomittausurakka aloitettiin Suomen itsenäistyttyä. Vuonna 1918 perustettiin Geodeettinen laitos mittaamaan Suomeen I luokan kolmioverkko, joka toimisi koordinaatiston perustana kartoissa. Maanmittaushallitus aloitti myös systemaattiset kolmiomittaukset Suomessa heti itsenäisyyden jälkeen. Geodeettisen laitos mittasi tarkimman I-luokan kolmioverkon ja Maanmittaushallitus tihensi sitä alemman luokan mittauksilla. Laajoja kolmiomittauksia Suomessa tekivät myös mm. puolustusvoimien topografikunta, merenkulkuhallitus ja lukuisat kunnat. Kolmiomittausurakka oli valtava haaste. Projekti aloitettiin vuonna 1919 ja saatiin päätökseen vasta 1987. Näiden, liki seitsemänkymmenen vuoden aikana suoritettuihin mittauksiin osallistui tuhansia varusmiehiä, tornien rakentajia, valottajia, maanmittareita ja muita henkilöitä.
GPS-teknologia syrjäytti perinteiset kolmiomittaukset muutamassa vuodessa 1980-luvulla. Laajuudeltaan vastaava urakka, joka kolmiomittauksin oli kestänyt liki 70 vuotta, pystyttiin mittaamaan muutamassa kesässä GPS-mittauksin. Paria suuruusluokkaa tarkempien GPS-mittausten myötä päästiin arvioimaan myös kolmioverkon tarkkuutta. On häikäisevää tajuta, millaiseen tarkkuuteen kolmiomittauksella kuitenkin päästiin. Mittausten edetessä Hangosta Utsjoelle mittauksiin kasautui vain parin metrin absoluuttinen virhe. Toisiaan lähellä olevilla pisteillä virhe oli luonnollisesti paljon pienempi, muutamia senttimetrejä. Suomen kolmioverkko on luultavasti maailman tarkin. Voidaankin todeta, että kolmiomittaustekniikka oli jo 1900- luvun alussa kehittynyt hämmästyttävän tarkaksi ja sitä voidaan pitää suurena tieteellisenä saavutuksena
Lähde: http://www.maanmittaustieteidenseura.fi/maanmittaus/2009_1_puupponen.pdf