NYYNÄINEN
Nyynäisten kylä on pinta-alaltaan entisen Lemun kunnan suurin kylä . Kylän alueella voi nähdä vanhalle Lemunlahden merenpohjalle muotoutuneita viljavia peltoaukeita kuin myös Hirvijoen pienen suistoalueen sekä kansainvälisesti arvokkaat lintuvesiensuojelualueet, Halkkoaukon ja Oukkulanlahden, saarineen. Kylä ylettyy Nousiaisten rajalta aina entisen Askaisten kunnan rajalla olevalle Ruohoisenmaalle asti. Kylän alueella on myös valtion luonnonsuojelualueeksi muodostettu Nyynäisten tammilehto, joka on kasvillisuudeltaan monipuolinen ja rehevä rinnelehtokokonaisuus. Nyynäisten kylä on aikoinaan kuulunut Nousiaisten pitäjään; vasta vuonna 1891 kylä siirtyi kirkollisesti ja vuonna 1930 hallinnollisesti osaksi Lemua.
TAPAHTUI NYYNÄISTEN KYLÄSSÄ:
Gustaf Mauritz Armfeltin perhe – isä kenraalimajuri Magnus Vilhelm Armfelt – asui Nyynäisten virkatalossa vv. 1770-1776.
Elof Tegnerin tutkielma Armfeltin jälkeenjääneiden papereiden sekä muiden käsinkirjoitettujen ja painettujen lähteiden pohjalta s. 11-12 kertoo muutamasta tapahtumasta Nyynäisissä.
Lähdettyään Itä-Götanmaalta Armfelt oleskeli jonkin aikaa Tukholmassa. Sieltä hän palasi lapsuudenkotiinsa Suomeen, jossa vietti syksyn ja talven 1773. Hän löysi omaisensa vaaralliseen punakuumeeseen sairastuneina, ainoana hoitajanaan kainalosauvoilla kulkeva eukko. Hän palasi juuri oikeaan aikaan pystyäkseen pelastamaan heidät.
”Huomasin”, hän kertoo, ”että oaflåtlig hoito ja rakastava mieli korvaavat kaikki lääkärit. Kannoin hyvää äitiäni käsivarsillani, kuuntelin hänen mielipiteitään ja salaisia toiveitaan. Hän, enkelimäisessä hyvyydessään, pelkäsi olevansa vaivaksi ja väsyttävänsä minut. Hänen hyväilynsä ja siunauksensa tuottivat minulle sanomatonta iloa.” – Huolenpito palkittiin hyvillä tuloksilla: kukaan Armfeltien talossa ei kuollut vakavaan tautiin, vaan kuukausi Gustafin kotiinpaluun jälkeen olivat kaikki täysin toipuneita.
Tästä viimeisestä pitkäaikaisesta oleskelusta lapsuudenkodissa on Armfeltin muistiinpanoihin taltioitunut myös toisenlainen tapahtuma, joka antaa täysin päinvastaisen kuvan tästä helläsydämisestä pojasta, joka kantoi äitiään vahvoilla, nuorilla käsivarsillaan.
Tapahtuma osoittaa hänet ajattelemattomaksi nuorukaiseksi, jonka palava veri sai hänet, joskin vain hetkeksi, unohtamaan velvollisuutensa isää kohtaan; hän oli liian suuressa määrin perinyt isänsä kiivaan mielenlaadun. Katuen ja vilpittömästi hän tunnustaa:
”Eräänä iltapäivänä isäni antoi minulle moitteita leväperäisyydestäni: osittain pukeutumisessani, osittain käytöstavoissani. Vastasin ylimielisesti, ja hän, joka oli mitä suurimmassa määrin äkkipikainen, tarttui tuoliin ja tähtäsi sillä raivoisan iskun päätäni kohti. Minä väistin ja yritin temmata tuolin pois, mutta hän oli minua vahvempi ja sysäsi minut takaisin sellaisella voimalla, että loukkasin kasvoni. Ryntäsin raivoissani huoneeseeni, otin yhden ladatuista pistooleistani ja valmistauduin kohtaamaan isäni, joka seurasi minua. Hän pysähtyi nähdessään minut valmiina laukaisemaan aseeni, ja huusi: ”Anna minulle toinen pistooli! Muuten se on murha.” –Tottelin salamannopeasti ja heti kun hän oli saanut aseen käteensä, hän sanoi: ”Ammu! Laukaus on sinun.” –Järkytyin niin hänen rauhallisuudestaan ja ajatuksesta kaksintaistelusta isäni kanssa, että musertuneena kaikkien niiden ristiriitaisten tunteiden takia, jotka sillä hetkellä täyttivät sieluni, heitin pois pistoolini ja kumarruin isäni jalkojen juureen anoen hänen anteeksiantoaan. Hän nosti minut ylös, antoi anteeksi ja sanoi: ”Varo itseäsi, poikani! Äskeisen kaltainen hetki olisi saattanut maksaa sinulle koko elämäsi rauhan. Tämän myrskyisän kohtauksen jälkeen olimme parhaat ystävyksen eikä meillä sittemmin enää koskaan ollut mitään riitaa.”