"Eräänä kauniina päivänä, kauan kauan sitten Voiluodon syrjäisessä nurkassa, kartanon prinsessa Voiluodon Vilma katseli surumielisenä ikkunasta. Hänen äitinsä oli käskenyt hänen luopua lempikoruistaan, jos hän mielisi jatkaa asumistaan kartanolla. Sillä Vilma oli erittäin laiska tyttö, eikä osallistunut mihinkään "töihin" mitä hänelle annettiin (kuten kylillä vaunuissa istumista ja hymyilemistä muille asukkaille tai kukkien ihailuun vieraiden kanssa.) Äiti oli siis päättänyt uhata tyttöä korujen pois ottamisella, ellei nuori prinsessa alkaisi olla innokkaampi hänelle asetettujen velvollisuuksien hoidossa.
Sinä iltana Voiluodon Vilma kuitenkin pääti, ettei häntä pompoteta! Hän nappasi korurasiansa ja lähti salaa ulos. Hän päätti piilottaa korunsa metsän siimekseen, ettei äiti voisi niitä pois häneltä viedä, vaikka hän jatkaisi laiskottelua. Metsässä Vilma löysi hyvän piilopaikan rasialleen. Takaisin päin kävellessään hän oli niin iloinen nokkeluudestaan ettei huomannut jonkun menevän hänen ohitseen polun vierestä.
Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun Voiluodon Vilma oli rasiansa piilottanut, hän päätti mennä korujansa katsomaan. Vilma oli jo ikävystynyt, kun ei ollut korujaan vähään aikaan nähnyt. Äiti oli suuttunut, mutta luovuttanut lopulta yrityksistään saada tyttärensä reippaammaksi. Vilma hyppeli kohti korukätköään. Mutta mikä hirvitys kohtasikaan Vilman hänen saavuttuaan paikalle! Korurasiaa tai koruja ei näkynyt missään. Itkien Vilma juoksi takaisin kartanolle.
Kuukausien päästä Vilma löysi torimyyjän pöydältä omat korunsa, mutta rasia jäi uupumaan. Varas oli heittänyt sen menemään saatuaan korut. Muutamia satoja vuosia myöhemmin lippaaseen vietiin muistikirja, johon tänä päivänä voi tapahtumiin viaton geokätköilijä nimensä rustata. Sen pituinen se!"