Kerrompa teille 1900-luvulla alkupuolella eläneen Suurtilallisen Iivarin Murtomäen tarinan.
Iivari syntyi Johann ja Elsa Murtomäen ainokaiseksi lapseksi, köyhään torppari perheeseen 1800- luvun loppupuolella Kuopion maaseudulle nykyisen Jynkän alueelle. Iivarin lapsuus oli raskas, pitkiä työpäiviä pelloilla Ja metsissä ympärivuoden. Vaikka yhteiskunta velvoitti jo tällöin lapsia käymään koulua, ei perheen köyheeden vuoksi Iivari voinut lapsuutensa aikana käydä koulua kuin puoli vuotta, jonka aikana Iivari oppi juuri ja juuri lukemaan.
1900-luvulle tultaessa perheen tilanne oli huonontunut entisestään ja alkoikin näyttää siltä perhe joutuisi kerjuulle. Perheenpää Johan oli vuosien saatossa hankkinut suuret velat pelaamalla ja juomalla. Tämän seurauksena paikallinen nimismies oli antanut perheelle häätövaroituksen torpastaan ja oli asettanut velkojen viimeiseksi maksupäiväksi kuun viimeisen päivän.
Iivari oli tällöin 12-vuotias nuorukainen, joka joutui nyt katselemaan joka ilta peloissaan hämärästä tuvan nurkasta isäänsä, joka joi itseään humalaan ja samalla kun tämä manasi ja rukoili apua tilanteeseensa niin taivaan kuin maan alaisilta herroilta. Pari iltaa ennen häädön voimaan astumista tapahtui sitten jotakin, mitä Iivari ei ymmärtäisi kunnolla vielä vuosi kymmeniin. Eräänä täysikuun iltana tavastaan poiketen Iivarin isä ei alkanutkaan juoda vaan laittoi risaisen takkinsa niskaan ja astui ulos kuun valaisemaan ulkoilmaan. Lähtiessään isä oli määrännyt, että Iivarin ja Elsan olisi jäätävä sisään ja peitettävä kaikki ikkunat ja vannottanut, että näiden tulisi astua ulos talostaan missään tapauksessa. Iivari ei kuitenkaan malttanut totella täysin isänsä käskyjä vaan tämä seurasi ikkunasta isänsä loittonevaa hahmoa kuunvalossa. Jonkin aikaa Iivarin isä näyttikin etenevän polkua pitkin kohti kirkonkylää, mutta yhtä äkkiä hahmo poistui synkkään metsään, jonka jälkeen Iivari ei isästään nähnyt enää mitään. Jonkin aikaa vielä valvottuaan Iivari nukahti ikkunan ääreen odottaen isäänsä kotiin.
Auringon ensisäteiden alkaessa loistaa horisontissa, heräsi Iivari ja Elsa yllättäen porstuasta kuuluneeseen kolinaan. Näiden mennessä katsomaan kuka siellä olisi, näkivät nämä siellä isänsä likaisena ja rähjäisenä iso juuttisäkki olkapäällään. Isä oli silminnähtävin väsynyt, mutta kasvoilta paistoi ilme, jota Iivari ei muista nähneensä isänsä kasvoilla pitkään aikaan ja tämä ilme oli hymy. Väsynyt isä istuutui pöydän ääreen ja nosti raskaan säkin pöydälle, avasi tämän ja kaatoi säkin sisällön pöydälle. Säkistä vieri pöydälle toistakymmentä isoa kultakimpaletta, jotka kimaltelivat kilpaa aamuauringon säteiden kanssa. Sitä mistä kulta oli peräisin, ei isä suostunut paljastaan perheelleen, kyläläisille tai nimismiehellekään, joka oli aikanaan varsin äimistynyt saadessaan kultakimpaleen maksuksi perheen veloista.
Vuosien saatossa Iivarin isä hankki omistusoikeuden viljelemiinsä vuokramaihin ja osti tämän lisäksi saamallaan kullalla isoja alueita peltomaata lähiympäristöstä. Iivarin tullessa täysi-ikäiseksi perheellä oli omistuksissa niin paljon maata, että Iivarin isää oli alettu kutsua paikallisten keskuudessa suurtilalliseksi. Kutsumanimi piti hyvin paikkansa, koska alueen jonka perhe omisti, kattoi koko nykyisen Jynkän alueen. Vaikka perhe olikin rikas, ei Iivarin isä koskaan vuosien saatossa unohtanut juuriaan vaan antoi apua aina apua tarvitseville. Iivari ei itse tätä ajatusmaailmaa oikein ymmärtänyt vaan halusi pitää kaiken itsellään ja hankkia lisää rikkauksia. Iivari oli näet unohtanut millainen oli ollut tämän lapsuus. Vuosien vieriessä tilan ylläpito oli pikkuhiljaa siirtynyt Iivarille, samalla Iivari oli käynyt myös entistä itsekkäämmäksi ja ahneemmaksi. Iivarin äidin Elsan kuoltua isänkin vointi oli alkanut äkkiä heiketä ja pian alkoikin näyttää siltä, että isän seuraavaa aamua ei välttämättä tulisi. Isän viimeisenä iltana Iivari pyysi jälleen kerran isäänsä kertomaan mistä tämä oli saanut aikanaan kaiken sen kullan, mikä oli tuonut vaurauden heidän perheelleen. Isä oli monesti vuosien saatossa, kieltäytynyt kertomasta asiasta mitään kaikista Iivarin uteluista huolimatta, mutta nyt hän oli päättänyt lopulta suostua Iivarin pyyntöön.
Iivari istuutui, vuoteella makaavan isänsä viereen ja odotti malttamattomana isänsä kertomusta kullasta. Isä aloitti kertomuksensa: ”Olin silloin häädön aikoihin varsin epätoivoinen ja hain jopa apua herraltamme. Kun alkoi näyttää siltä, että herrani ei vastaisi avunpyyntööni, päädyin rukoilemaan myös esi-isiemme pakanajumalia. Sitten eräänä yönä nukkuessani kuulin äänen, ääni kertoi miten saisin pyytämäni itselleni ja perheelleni. Ääni käski mennä täydenkuun aikaan läheiseen metsään ja etsiä kolmen haaran koivua. Koivulta alkaisi matka jonka aikana saisin todistaa olevani pelastumisen arvoinen. Muuta ääni ei kertonut ja silloin heräsin. Seuraavana yönä, kun sattui olemaan täysikuu, lähdin etsimään koivua ja löysinkin sen. Puun luona oleskeltuani jonkin aikaa, alkoi itseäni hieman epäilyttää, sillä mitään ei näkynyt. Hieman yli puolen yön alkoikin sitten tapahtua, näin ympärilläni valkoisia ja punaisia pisteitä jotka kimmelsivät kuin tähdet taivaalla. Nämä pisteet lähenivät ja paljastui uskomatonta kyllä keijuiksi. Jos olisin sinä iltana juonut tippaakaan, niin en olisi uskonut silmiäni”. Iivari kuunteli isänsä kertomusta hieman epäillen, mutta koska kyse oli kullasta, hän antoi isänsä jatkaa tarinaa puuttumatta tai kyseenalaistamatta tämän kertomusta.
Isä jatkoi: ”Nämä keijut kertoivat, että jos seuraisin heidän ohjeitaan, niin pääsisin turvallisesti eteenpäin. Keijut kertoivat, että he tiesivät kuka olin ja miksi olen täällä ja siksi he auttaisivat minua. Seurattuani keijujen ohjeita löysin polun metsästä, jota lähdin kävelemään. Jonkin matkan jälkeen kuulin polun oikealta puolelta epämääräistä mutisevaa ääntä. Ketään ei näkynyt, mutta ääni tuntui tulevan läheisen puun takaa ja päätin kurkistaa kuka tai mikä siellä olisi. Jälleen kerran sain hieroa silmiäni sillä siellä oli hiisi joka mulkoili minua äkäisen näköisenä, hampaat irvessä. Hiisi sähisi ja aikoi kuulemma syödä minut, jos en osaisi vastata sen esittämään kysymykseen. Onneksi kysymys oli helppo ja pääsin jatkamaan matkaa polkua pitkin. Olin kyllä silloin aika peloissani, isä lisäsi hieman samalla yskien. Vähän ajan päästä polku sitten päättyi yllättäen ja jäin seisomaan paikoilleni, miettien mitä nyt tekisin. Silloin pääni päältä kuului yllättäen huhuilua. Käänsin pääni ylös ja näin silloin ison pöllön tiirailevan minua, joka yhtä äkkiä kysyi minulta, että apuako halajat? Vastasin hieman takellellen ja hämmennyksissä myöntävästi, jolloin pöllö sanoi: ”Tyydy vähään ja ajattele muita niin sinut palkitaan. Halaja paljon ja sinut” ”Ja mitä” kysyi Iivari, mutta isä pysyi hiljaa. Iivarin isä oli vaipunut ikuiseen uneen. Iivari jäi sinä iltana itkemään isänsä sängyn viereen, mutta samalla tämä kuitenkin mietti isänsä varsin uskomatonta tarinaa.
Kolme päivää Iivarin isän kuoleman jälkeen pidettiin hautajaiset, johon osallistui tuhansia Kuopiolaisia ympäri pitäjää. Johan oli ollut vanhoilla päivillään varsin pidetty henkilö ja siksi ihmisiä tuli päivämatkan takaakin saattamaan tätä lepoon. Viikko hautajaisten jälkeen, Iivarin ajatukset alkoivat pyöriä entistä enemmän isänsä tarinan ja kullan ympärillä. Iivari ymmärsi, että jos tämä seuraisi isänsä polkua, hän pääsisi käsiksi kultaan ja rikastuisi entisestään. Muutaman yön jälkeen koitti lopulta täysikuu, tällöin Iivari päätti lähteä etsimään kultaa, jota tämä niin halusi. Iivari lähti illan suussa ulos ja asteli suoraan metsään, jonne tämä oli nähnyt isänsä kävelevän lapsena. Iivarin mentyä metsään, ei Iivarista enää tämän jälkeen koskaan näkynyt tai kuulunut mitään. Joku tosin kertoi, että sinä yönä jona Iivari katosi, oli metsästä kuulunut todella karmiva huuto.
Lähdeppä siis selvittämään mitä Iivarille tapauhtui.
ÄLÄ SIIRRÄKÄTKÖÄ
Kätkössä on mm. lokikirja ja tilaa matkalaisille.
ps. kuinka kauan sinulla meni tällä multilla aikaa?