Elettiin talvea vuonna 1960. Valte-sedälle tuli aika siirtyä ajasta ikuisuuteen.
Hautajaisia oli vietetty päivällä ja iltaa kohden väki jo teki menoa maate ja yksi toisensa jälkeen kömpi sänkyynsä. Äitini levätessä laverilla pikkusiskonsa kanssa yhtäkkiä alkoi kuulua auton ääntä ja näkyä valoja pihatieltä. Äidinisä nousi istumaan ja ihmettelemään moista, koska siihen aikaan juuri kellään ei ollut autoa, mitä nyt vain muutama pirssi kirkolla.
Äidin ja hänen isänsä seisoessa ikkunan luona moottorin ääni ja lyhtyjen valot lähestyivät ja loppuivat portin alla. He sitä ihmettelemään ja odottamaan, että öinen kulkija kolkuttaisi tuvan oveen. Mutta ihmeekseen he kuulivat selvästi, kuinka autonovi ensin avattiin ja heti perään lyötiin kiinni. Eikä ketään... ei missään.
Äidinisä veti sarkahousut jalkaansa, otti kengät ovenpielestä ja meni ulos. Äiti tarkkaili valppaana pihaa etsien merkkejä kulkijasta. Kotvasen kuluttua isä palasi tupaan ja totesi: "Valtea sielä kotia tuotihin" ja painui pehkuihin. Järkytyksestä jähmeänä yritti äiti saada isältään jotain selitystä “Valte-sedän tuomiselle,” mutta ei isä sanonut mitään ja kohta jo veteli sikeitä.
Äiti kömpi siskonsa viereen odottelemaan auton lähtemistä. Hän kuulosteli aamuvarhaiseen saakka nukkumatta silmällistäkään. Auton ääntä ei vaan kuulunut.
Aamulla isä keitteli kahvia ja kertoi äidinäidille: "Sitä Valtea sitte yöllä oikein autolla tuotihin." "Hyvä näin, että pääsi kotia," vastasi äidinäiti totisena. Asiasta ei sen koommin puhuttu.