Äitini oli Pohjanmaalta kotoisin, jäyhä kun vanha kanto, lisäksi myös raamattu-uskovainen. Vuonna 1956 kuoli isäni isä ja samaan rytäkkään äitini saama poika synnytyksessä. Hätäkasteessa oli vauvan nimeksi laitettu Ilmari.
Muistan, kun olin riihessä katsomassa arkkuja ja isäni nosti minut tervehtimään vaaria viimeistä kertaa. Vieressä pukilla lepäsi pikku arkku, jota ei avattu. Vainajat haudattiin Leppävirran Kaipolanmäen hautausmaahan.
Mutta annas olla. Vaari ja Ilmari oli pantu multiin, mutta ei tullut uni. Niin paljon oli tapahtunut päivän aikana. Isä oli vielä tallissa hevosta yökuntoon laittamassa. Luettiin siinä tavalliset iltarukoukset ja toivotettiin hyvät yöt, veli Teuvo, minä ja äiti. Helena nukkui pirtin pikkukeittiössä.
Juuri, kun oltiin saamassa unen päästä kiinni, huoneeseen tuli sellainen kummallinen valo. Eikä se tullut mistään, se vaan oli joka puolelta yhtä valoisa. Äiti sanoi, että jopa on tuo sähkövalo kummaa. Meille oli saatu keväällä sähköt. Veli Teuvo nukkua tursotti.
Ja vaikka kukaan ei tullut ovesta, meidän ukki seisoi siinä ovella Ilmari sylissään – ainakin minuutin ajan hän katseli kirjahyllyjä ja oli kuten tavallisestikin. Sitten ukki katsoi äitiin ja sanoi: “Me menemme Ilmarin kanssa nyt pois... meidän on nyt hyvä olla.”
En osannut pelätä yhtään, vaan kysyin äidiltä, että mitä tapahtui. “Nuku vaan, he kävivät hyvästelemässä,” hän kehotti. Tuli sellainen lepponen olo. Sitten isä saapui ulkoa ja kysyi äidiltä: “Kävikö ne?” ja muistan, kun äiti vastasi, että kävivät jo.