Lapsuudenkotini Kauhajoella sijaitsee melko korkealla. 1970-luvun alussa ukonilmat olivat kovia ja meillä päin ne riehuivat joskus päiväkausia. Ennen kuin meille asennettiin ukkosenjohdatin, salamaniskut löivät usein puhelimen rikki ja pallosalamakin saattoi tulla sisään. Kerran, kun ukonilma oli kestänyt jo kaksi päivää, päätimme koko perhe lähteä autoajelulle ajankulun ja huvin vuoksi.
Satoi kaatamalla suunnatessamme kohti Satakunnan rajaa. Järvikankaan kohdalla ohitimme kulkijan, joka näytti olevan tuntematon, kulkurin oloinen mies yllään resuinen takki ja päässään jonkinlainen hattu pitkien hiusten peittona.
Ehdimme ajaa viitisen minuuttia, kun meille tuli vähän sääli sitä miestä. Voisihan miekkosen viedä vaikka meille kuivattelemaan vaatteitaan, sillä sade ei ollut laantunut yhtään. Niinpä käännyimme takaisin ja katselimme ympärillemme, mutta häntä ei vain näkynyt ja jatkoimme vielä ohi kylän. Mietin, että kaikki ei ollut nyt kohdallaan, jokin oli jäänyt vaivaamaan yksinäisessä vaeltajassa.
Ajoimme edelleen ja siinähän mies vihdoin näkyikin kävelevän. Mutta miten hän oli ehtinyt jalkaisin mitättömän lyhyessä ajassa tällaisen matkan? Lähestyessämme häntä tarkastelin hänen olemustaan ja mitä näinkään: hänen vaatteensa olivat täysin kuivat! Käännyimme seuraavassa tienhaarassa ja tulimme uudestaan tulosuuntaan. Nyt kulkurista ei näkynyt enää jälkeäkään, hän oli yhtäkkiä kadonnut. Siinäpä meillä oli pohtimista. Outo matkantekijä tulee mieleeni aina kovalla ukkosilmalla. Mahtoiko hän olla tästä maailmasta?