Eräänä kauniina maalikuisena pakkasaamuna päätin lähteä hiihtoretkelle. Pakkasta oli kymmenisen astetta mutta aurinko paistoi kirkkaasti eikä tuullut, joten keli oli oikein oivallinen ulkoilemiseen. Keitin kaakaota termospulloon, tein kaksi juustokinkkusämpylää ja nappasinpa vielä suklaapatukankin evääksi. Sukset olin huoltanut jo edellisenä päivänä, joten ei tarvinnut kuin pukeutua lämpimästi, laittaa monot jalkaan ja olin valmis lähtemään.
Kotipiha ja kävelytie oli hiekoitettu, joten jouduin kantamaan suksia jonkin matkaa. Metsänlaitaan päästyäni laiton monot kiinni suksiin ja lähdin sivakoimaan. Matkani eteni rauhalliseen tahtiin. Liikkeellä ei ollut juurikaan muita hiihtäjiä, vaikka sää olisi ollut varsin suosiollinen laduilla taivaltamiseen. Hiihdin ensin pitkin pellon laitaa ja sitten sukelsin metsän siimekseen hiihtoladun johdattamana. Jatkoin vielä jonkin matkaa, kunnes huomasin evästaukoon mainiosti soveltuvan paikan. Hangella näkyvistä jäljistä päätellen samalla paikalla oli poikennut myös joitakin metsän eläimiä.
Otin sukset pois jalasta, istahdin kivelle ja aloin kaivaa eväitä repustani. Sämpylä maistui herkulliselta ja kaakao lämmitti mukavasti. Evästauon lomassa ehdin myös ihailla ympäröivää metsää. Oli huikaisevaa tajuta, että näinkin lähellä lähiön kerrostaloja oli mahdollista päästä nauttimaan luonnon sanoinkuvaamattomasta kauneudesta.
Evästauon jälkeen oli aika palata kotiin. Sukset luistivat yhtä mukavasti kuin tullessakin, joten olin kotona ennen kuin huomasinkaan. Peilistä kurkisti hymyilevät kasvot, joissa oli pakkasen puraisemat posket.
