Tämän kätkön alkuperäinen nimitys oli Pohjolan postimiehen pakettiauton pelkääjänpaikan peruspurkit ja sellaisena se myös pysykööt virtuaalisesta tittelistä huolimatta.
Pysäytin pyöräni hiekkakasan viereen levennykselle ja laitoin sen lukkoon. Tuhahdin. Kukapa sen nyt täältä metsiltä veisi, mutta kun on katsonut liikaa poliisisarjoja...... Ylitin tien ja astuin hylätylle traktorinpolulle. Onnekseni olin ottanut vedenkestävät kengät. Kumisaappaistakaan ei olisi ollut haittaa, mikä olisi hyvä pitää mielessä tulevia huoltokäyntejä varten. Hyttysmyrkkykin olisi hyväksi. Ohitin mäntyjen suojassa olevan kuopan ja saavuin risteykseen, josta käännyin oikealle puroa myötäillen. Pölöttelin itsekseni, lähinnä karhujen ja muiden olentojen varalle. Jostain syystä läsnäolon tuntu alkoi aina hermostuttamaan täälläpäin. Ehkä se johtui siitä, että tunsin metsänolentojen olevan hermostuneita. Poikkesin raitilta kulkemaan puron viertä ja tulin vesiristeykseen. Katselin hetken ympärilleni ja hyppäsin sitten ojan toiselle puolelle. Tutkailtuani senkin puolen astelin kivien päältä puron yli. Pyöriskelin edestakaisin etsien paikkaa purkilleni. Kiersin koivun ympäri ja päätin ylittää puron uudelleen. Tässä vaiheessa aloin tuntea olentojen käyvän levottomammiksi. Sopivan näköisen sammalmättään toiselta puolen löytyi purkin mentävä kolo. Tuuppasin kätkön paikoilleen ja rahtasin muutaman risun eteen, lähinnä estämään liikkeelle lähtöä. Vaikeudesta tulisi hankala arvioitava, ykkönen vai puolitoista? Päädyin puoleentoista. Jonkin matkan päästä alkoi kuuua kitisevää ääntä. Täytyisi kiirehtiä, ennen kuin jotain tapahtuisi. Mumisin metsänolennoille lähteväni saman tien, ei syitä hermostua enempää. Naatit talteen ja äkkiä samoja jälkiä takaisin.