Jano...tuo tunne joka saa kurkun kuivumaan ja liian pitkäaikaisena jano voi aiheuttaa paljon pahempiakin seurauksia. Tämä pieni fiktiivinen tarina entisen Valkelahden pappilan kappalaisesta kertoo oman tarinansa. Seuraa hänen reittiä tarinasta selvittääksesi kuinka hänelle kävi oman janonsa kanssa ja saiko hän siihen helpotusta.
Paavali Putkenkurva tuo vilpertti kainuun kasvatti oli saanut tuomiokapitulilta määräyksen tulla suorittamaan kappalaiseen virkaa Keuruulle Valkealahden kylälle. Asuinsijana oli kappalaisella Valkealahden pappila, jota Pöyhöläksi kutsutaan. Ensimmäisinä päivinä hän totutteli uuden virkapaikkansa henkilökuntaan ja opetteli talon tavoille sekä opetti henkilökuntaa omiin välillä omituisiinkin tapoihinsa. Muutaman päivän jälkeen Paavali uskaltautui jo kiertelemään ylväänä miehenä oman kyläkuntansa taloja sekä tutustumaan kylän asukkaisiin. Ylväänä hän kulki polkuja ja välillä myös polkujen sivuja päiväreissullaan. Eräänä helteisenä päivänä hän kävi aivan Valkealahden kaukaisimmilla alueilla taloissa esittelemässä itsensä ja kertomassa, että hänen tapansa tulevat vielä tuntemaan. Kappalaiselle tietenkin tarjoiltiin syömistä joka torpassa ja eräässä oli tarjolla herkullisia keurusselän muikkuja. Paavali olikin varsin perso muikuille ja söi niitä niin, että talon isännän oli pakko lähteä uudelleen kokemaan pyydyksiään järvelle saadakseen omalle pesueelleen särvintä pöytään. Muikut olivat niin suolaisia, että Paavaliin iski aivan uskomaton jano Viikin tilan lähettyvillä (tämän kätkön lähtöpiste).
Hän ajatteli, että Viikin tilalta varmasti löytyy raikasta vettä, että saa kovan janonsa sammutettua. No eikä mitä, Viikin talossa ei ollut yhtä ainutta asukkia paikalla ja matkan piti jatkua ilman virvoittavaa vesitilkkaa. Paavali ajatteli, että eihän tästä ole enää matkaa pappilaan kuin vajaat puoli vanhan ajan peninkulmaa (Paavali ei tietenkään tuolloin osannut aavistaa, että pelastus löytyisi jo reilusti lyhyemmällä vaelluksella), joten kyllä sen jaksaa vaikka silmissä alkoi jo hämärtää ja päässä jyskyttää. Niimpä hän aloitti matkansa kohti pappilaa, mutta pappilaan johtavaa kirkkopolun alkua ei meinannut löytyä, kun silmät olivat uupumuksesta sumeina. Viimein hän oli löytävinään sopivan reitin, mistä lähteä taivaltamaan ja laskeutui rinnettä alas (nykyään paikalla on puiset portaat) päästen jonkinlaiselle polulle (nyttemmin tässä on jo kunnon asvaltoitu tie). Hän jatkoi matkaa kohti keurusselän rantaa ja Viikin tilan ruumisaittaa (sinne ei Paavali väsymyksestään huolimatta ollut vielä valmis) (nykyään siinä suunnassa näkyy vaalea hotellirakennus). Käveltyään hetken kohti rantaa hän huomasi vasemmalle kääntyvän polun (nykyään p-aluiksi merkityt alueet) ja katseli josko polku alkaisi jostain tästä. Sumentunein silmin hän huomasi polkua hetken käveltyään ojan päälle rakennetun pienen sillan ja ylitti sen siirtyäkseen lähes takaisin Viikin tilan pihapiiriin. Silloin hän havaitsi suuren jo nyt pitkään kantoon kaadetun koivuvanhuksen polun vasemmalla puolella ja tunsi olonsa turvalliseksi. Tuo koivuhan sijaitsi Viikin tilan navetan takana ja polku opasteineen kohti pappilaa lähtee vain reilun kymmenen metrin päästä tuosta koivuvanhuksesta.
Nyt oltiinkin jo tutulla reitillä ja jatkoi matkaa väsymyksestään huolimatta ripein askelin kohti pappilaa. Hetken käveltyyän polku laskeutui vehreään Morrinojan laaksoon, jossa näkyi vettä, mutta tuon ojan vesi oli ilmoitettu juomakelvottomaksi, joten sitä ei uskaltanut nautiskella kovaankaan janoon. Lintujen viserrellessä laakson läpi taivaltaessaan hän huomasi tutun katkenneen haapapuun joka oli kaatunut polulle ja oli selkeänä merkkinä tietääkseen, että suunta oli oikea. (T Laakson ohitettuaan hän saapuikin opasviitalla varustettuun polkujen risteykseen, mutta ei ollut enää varma kumpaan suuntaan matkan piti jatkua. Hänen näkykykynsä oli jo niin heikko, että oli pakko katsella tuota pientä viittaa hyvinkin tarkasti edestä ja myös takapuolelta. Ehkä hän löysikin reitilleen neuvoja kyltistä loppumatkalleen. Hämärä muistikuva hänellä oli, että suunnan pitäisi olla vasen tästä polkujen risteyksestä!
Niin vain sai kuin saikin Paavali selvitettyä viitasta oikean suunnan kotimatkalleen, vaikka väsymys oli jo viedä tajun. Viimeisillä voimillaan hän eteni läpi mäkimaastojen, tiheän lehtipuupusikon sekä ohi vanhojen pellonreunojen, mutta pysytellen kuitenkin tiukasti polulla. Matkaa tuosta risteyksestä hän oli taivaltanut jo melkein puoli kilometriä vaikka ei sitä itse tajunnut. Hänen voimansa kuitenkin hiipuivat ja hän lyhistyi kuusimetsän kohdalla polulle jo toivonsa menettäneenä ja tajuttomuuden rajamailla. Hän sai vielä silmänsä auki ja näki hämärästi oikealla noin 15 metrin päässä polulta jotain mielenkiintoista ja mieltänsä virkistävää.
Ja niin Paavali sai täältä sitä piristystä mitä hän kaikista eniten kaipasi. Hän istui vielä hetken voimiaan keräten ja jatkoi sitten matkaa kohti pappilaa. Matkalla hän mietti, että onneksi oli huomannut ottaa mukaansa reppuunsa kuksan, jonka oli saanut serkultaan Aslak Ylämäentakaselta!
Tämänköhän tarinan mukaan paikka on nimettykin Papin Lähteeksi?
Älä ota kätkörasiassa olevaa leimasinta mukaasi, vaan anna sen olla kätköpurkissa!