Wilhelm Richard Wagner (22. toukokuuta 1813 Leipzig – 13. helmikuuta 1883 Venetsia) oli saksalainen säveltäjä, kapellimestari, musiikkiteoreetikko ja esseisti. Hänen merkittävyytensä säveltäjänä perustuu pitkälti oopperoihin, joista hänen uudistuksellinen tyylinsä nykyisin parhaiten muistetaan. Wagner kirjoitti muista suurista oopperasäveltäjistä poiketen myös teoksiensa libretot itse.
Wagnerin sävellykset, etenkin myöhäiskaudella, sisältävät huomattavaa kontrapunkti-tekniikan käyttöä, kromaattisuuden hyödyntämistä, omintakeisia harmonioita ja orkestraatiota sekä runsasta johtoaiheen (Leitmotiv), eli tiettyihin hahmoihin, paikkoihin tai juonenkohtiin liittyvän teeman, käyttöä. Wagner oli edelläkävijä Euroopan taidemusiikkiin suuresti vaikuttaneiden musiikillisten uudennusten, kuten äärimmäisen kromaattisuuden ja nopeasti vaihtuvien tonaalisten keskusten, käyttäjänä.
Hän muutti musiikkia koskevaa ajattelua kokonaistaideteoksen (Gesamtkunstwerk) käsitteellään, joka yhdistää kaikki kirjalliset, musiikilliset ja näytelmälliset taiteet yhdeksi teokseksi. Tämä ajattelu huipentui neljän oopperan sarjaan Nibelungin sormus, joka valmistui vuonna 1876. Wagner myös rakennutti oman oopperatalonsa, jotta hänen teoksiaan voitaisiin esittää juuri siten kuten hän halusi
Elämä
Wagner oli perheensä seitsemäs lapsi. Hänen suvussaan oli useita opettajia ja kanttoreita sekä teatterin harrastajia. Wagnerin isä Friedrich Wagner kuoli pojan ollessa vasta puolivuotias, ja Wagnerin äiti avioitui pian taidemaalari, näyttelijä ja runoilija Ludwig Geyerin kanssa. Isäpuolensa (tai isänsä, sillä Wagnerin oikeasta isästä vallitsi jonkinlainen epätietoisuus) opastuksella nuori Wagner tutustui näyttämötaiteen maailmaan, jossa häneen tekivät vaikutuksen Carl Maria von Weberin ooppera Taika-ampuja (Der Freischütz, 1821) ja Ludwig van Beethovenin ooppera Fidelio (1805). Nämä vaikutteet ohjasivat häntä musiikilliselle uralle.
Wagner opiskeli musiikkia itsenäisesti. Eräs hänen alkusoitoistaan esitettiin Leipzigin teatterissa jo vuonna 1830. Seuraavana vuonna hän alkoi opiskella kontrapunktia ja sävellystä kaupungin yliopistossa Tuomas-kirkon kanttorin Christian Theodor Weinligin opastuksessa. Weinlig esitytti Wagnerin varhaisia teoksia kuten C-duurisinfonian (1832) sekä eräitä alkusoittoja. Wagner sävelsi lauluja sekä piano- ja orkesterimusiikkia sekä pian myös kolme ensimmäistä oopperaansa: Die Hochzeit (1832, keskeneräinen), Die Feen (Haltijat, 1834) ja Das Liebesverbot (Lemmenkielto, 1835). Vuonna 1833 Wagner pääsi kuoronjohtajaksi Würzburgiin; vuosina 1834–1836 hän toimi kapellimestarina Magdeburgissa ja vuonna 1837 Königsbergissä. Vuonna 1836 hän avioitui Minna Planerin (1809–1866) kanssa, mutta liitosta tuli monien kriisien varjostama
Vuonna 1837 Wagner siirtyi kapellimestariksi Riikaan, jossa hän kirjoitti ja sävelsi Rienzin kaksi ensimmäistä näytöstä. Hänen tavoitteenaan oli saada oopperoitaan esitetyksi Pariisissa, jonne hän matkustikin Lontoon kautta vuonna 1839. Myrskyisä merimatka antoi hänelle innoituksen oopperaan Der fliegende Holländer (Lentävä hollantilainen, 1843). Huolimatta hänen puolestaan annetuista suosituksista Wagner ei saanut oopperoitaan esitetyksi Pariisissa. Hän työskenteli kustantaja Schlesingerille sovittaen oopperoita pianolle ja kirjoittaen artikkeleita Gazette Musicale -lehteen, mistä huolimatta hän joutui velkavankeuteen vuoden 1840 lopulla ylellisen elämänsä vuoksi. Vastoinkäymisistä huolimatta Pariisin-vuodet eivät olleet turhia: Wagneriin teki syvän vaikutuksen hänen kuulemansa Beethovenin yhdeksännen sinfonian esitys, ja lisäksi hän tutustui Hector Berlioziin sekä tämän sävellyksiin. Hän myi Lentävän hollantilaisen luonnokset Pariisin kaupunginoopperan johtajalle, ja teos esitettiin oopperassa nimellä Le Vaisseau fantôme (Aavelaiva).
Dresdenin hoviteatteri otti menestyksekkäästi Rienzin ohjelmistoonsa vuonna 1842, ja Wagner päätti asettua kaupunkiin. Rienzin ohella Lentävä hollantilainen Wagnerin omana versiona saavutti suosiota, ja säveltäjä sai hovikapellimestarin paikan teatterissa vuonna 1843. Tannhäuserin partituuri valmistui 1845, ja samana vuonna oli teoksen kantaesitys. Lisäksi hän luonnosteli oopperat Die Meistersinger von Nürnberg (Nürnbergin mestarilaulajat), Lohengrin sekä Götterdämmerung (Jumalten tuho; tässä vaiheessa vielä esiasteena nimellä Siegfrieds Tod, Siegfriedin kuolema). Vuonna 1846 hän johti Dresdenissä Beethovenin 9. sinfonian, ja esityksestä tuli käänteentekevä. Tutkittuaan klassista aihepiiriä ja germaanista kansantarustoa Wagner sai idean nibelungeista kertovaan draamaan vuonna 1848, innoituksenaan muinaiskreikkalaisen näytelmäkirjailijan Aiskhyloksen Oresteia (458 eaa.) sekä muinaisskandinaavinen Edda.
Wagnerin musiikki
Wagnerin musiikki perustuu paljolti taitavaan johtoaiheen (Leitmotiv) käyttöön. Johtoaiheen tarkoitus on pitää yllä teoksen musiikillista yhtenäisyyttä symboloimalla tiettyä henkilöä, tapahtumaa tai tunnelmaa. Lentävästä hollantilaisesta lähtien Wagner alkoi kehittää tietystä osasta (esimerkiksi balladista) koko teokseen täydellisenä kudoksena leviävän temaattisen materiaalin. Muita Wagnerin uudistuksia musiikissa olivat jatkuva, sinfoninen melodian virta (unendliche Melodie), huomattavasti aiempaa suurempi orkesteri, omintakeiset harmoniset ratkaisut, soitinnus ja sointivärit, polyfonia, musiikin muotoa koskevat ideat, kuten paikoin äärimmäinen kromaattisuus, sekä tonaalisuuskäsitteen laajentaminen. Erityisesti oopperassa Tristan Wagner tutki perinteisen tonaalisuuden rajoja osoittaen tietä 1900-luvun atonaalista musiikkia kohti.
Wagnerin tyyliä on usein pidetty romantiikan ajan huipentumana, koska siinä tutkitaan tunteiden ilmaisun mahdollisuuksia aiempaa laajemmin. Wagnerin musiikki on usein hyvin dramaattista ja elämyksellistä. Orkesterilla on vähintään yhtä suuri rooli kuin laulajillakin. Se kommentoi tapahtumia lavalla, vihjailee tuleviin tapahtumiin ja muistelee aiemmin tapahtuneita asioita. Orkesterilla on siis melko samanlainen rooli kuin kuorolla antiikin Kreikan näytelmissä.
Wagnerin alkusoitot ovat siinä määrin tunnettuja, että niitä esitetään usein myös irrallaan oopperoista. Tällaisia esityksiä varten Wagner laati alkusoittoihin erikseen lopetukset, koska oopperoissa ne eivät lopu luontevasti vaan sulautuvat ensimmäiseen näytökseen. Kaikkien tunnistamia Wagnerin laatimia melodioita ovat ”Hääkuoro” Lohengrin oopperan 3. näytöksestä (joka on Yhdysvalloissa käytetyin häämarssi) sekä ”Valkyyrioiden ratsastus” Valkyyria-oopperan 3. näytöksen alusta.
Oopperat
Wagnerin ”musiikkidraamat” ovat hänen keskeinen taiteellinen perintönsä. Ne jaetaan kolmeen aikakauteen: 19-vuotiaana, vuonna 1832, Wagner alkoi säveltää ensi kerran oopperaa. Tämän Die Hochzeit (Häät) -nimisen teoksen työstämisen hän kuitenkin keskeytti pian aloituksen jälkeen. Kolme valmistunutta varhaisvaiheen oopperaa ovat Die Feen (Keijut), Das Liebesverbot (Rakkauden kielto) sekä Rienzi. Näissä teoksissa käytetty sävellystyyli oli vielä tavanomaista, eikä niistä löydy niitä innovaatioita, joiden ansiosta Wagner on jäänyt musiikin historiaan. Myöhemmin elämässään Wagner sanoi, että hän ei pitänyt varhaisia töitä osana repertoaariaan. Häntä ärsytti Rienzin jatkunut suosio hänen elinaikanaan. Nykyään Wagnerin varhaistuotantoa ei juuri esitetä, joskin Rienzin alkusoittoa näkee ohjelmistoissa silloin tällöin.
Wagnerin keskikauden oopperoita pidetään huomattavasti korkeampitasoisina. Niissä hän näyttää kasvaneen osaamisensa draaman ja säveltaiteen edustajana. Keskivaiheen ensimmäinen teos on Lentävä Hollantilainen (1841), jota seurasivat Tannhäuser (1843–45) ja Lohengrin (1845–48). Näitä kaikkia esitetään yhä laajalti.
Wagnerin mestariteoksia ovat hänen myöhäiskauden oopperansa, jotka veivät koko taidesuunnan kehitystä eteenpäin. Jotkut pitävät Tristan ja Isoldea (1857–59) Wagnerin suurimpana yksittäisenä oopperana. Nürnbergin mestarilaulajat (1861–67) on Wagnerin ainoa komedia (lukuun ottamatta unohdettua Liebesverbotia). Nibelungin sormus -tetralogia (1852–74) on neljän oopperan germaaniseen mytologiaan perustuva teossarja. Sen säveltäminen vei 26 vuotta, ja esitykset kestävät yhteensä noin 15 tuntia. Sormussarjaa on kutsuttu musiikinhistorian kunnianhimoisimmaksi hankkeeksi. Wagnerin viimeinen ooppera Parsifal (1877-1882), joka tehtiin Bayreuthin avajaisia silmällä pitäen, on syvämietteinen ja uskonnollissävytteinen Graalin maljan legendaan perustuva työ.
Wagner ammensi oopperoidensa aineksia pohjoiseurooppalaisesta mytologiasta, erityisesti islantilaisista lähteistä, kuten Eddan jumaltarustosta, Völsunga-saagasta ja saksalaisesta Nibelungin laulusta. Teostensa ja teoreettisten esseidensä kautta Wagner työsti uutta näkemystään oopperasta, jota hän kutsui musiikkidraamaksi. Siinä kaikki musiikilliset ja draamalliset ainekset yhdistyvät yhdeksi taideteokseksi.
Wagner asettaa oopperoissaan kovia vaatimuksia sekä orkesterille että laulajille, sillä hänen oopperansa ovat kestoltaan pitkiä. Onkin tapana puhua ”wagneriaanisista mittasuhteista”, kun halutaan vihjata jonkin asian olevan todella suurisuuntainen.
Lähde: Wikipedia
Joissakin tämän sarjan kätköistä on osakoordinaatteja bonuskätkölle (GC7VEB7). Ota lisäksi talteen erillinen numero (joka on vain joissakin sarjan kätköistä), tarvitset sitä tuon bonuskätkön aukaisuun.
Klikkaa ensin tästä
Klikkaa vasta sitten tästä
