Vielä kerran, verannalla
Vielä kerran, verannalla, sydän riitteessä
minä kilistän lasia varjoni kanssa.
Pimeys pisaroi, oksat vihmovat
vihkivettä kasvoilleni.
Kuuntelen: valittavat metsissä
äitiensä surmaamat lapset,
tiu'ut, äänettömät, kuutamon rubato kylmässä
vedessä,
lyhdyn lasi mustunut, kynttilä
sulanut kyyneliksi.
Keskiyön hetkellä kuu on lakkaa: sen painan
sinetiksi ikkunaan.
Kun täältä lähden, lähden yksin, talo
jää kylmilleen.
Vielä kerran, vetannalla, varjoni
kilistää lasia kanssani,
särkynyttä.
- Arto Melleri