Maailman ajat
Spiraalia, spiraalia
minä olen laulanut pyörryksiin asti,
mutta näkinkengät hitaasti
siirtyvät kosteassa hiekassa,
olen laulanut tuntemattomista mantereista,
haaksirikoista, ihmissydämen salatuista vesistä:
kun myrsky ravistaa meitä,
ne läikkyvät yli, kasvot ovat seula, seulovat
kirkasta vettä karkean hiekan läpi.
Spiraalia, spiraalia
olen laulanut, potenut kaikuvaa
korvasärkyä autiossa talossa, kun ajan vasara
on nyrjähtänyt eikä tavoita alasinta;
eikä mikään tpistu samanlaisena, mikään
ei ole yhtä viivaa, geometriaa,
ja oikeaan paikkaan pantu ajatusviiva
sortaa koko lauseen; jäljelle jää
lihaan viiltyvä verkko, kylkiluut, kaltereina
kaartuvat.
Aurinko ei ole vielä noussut,
mutta yötaivas on jo seula, seuloo
tähtiä, kaukaista kajastusta; tämän katoavan
hetken äärellä, ainutkertaisen melodian viivastolla
minä ymmärrän miten nopeasti maailman ajat
kuluvat, kuin vaatteet kuluvat
puhki, ja palkeenkielessä lepattavat linnunradat.
Ja jos kyyneleet kuivuvat, kasvot
ovat vesijättömaata, umpeenluotu hauta.
- Arto Melleri