"Soiden ja rantaniittyjen kuivatustyöt olivat keskeinen osa 1700- ja 1800-lukujen maatalouden kehittämispyrkimyksiä. Maatalouden tila 1700-luvun alussa oli Suomessa melko heikko ja etenkin itäisessä Suomessa keskittyminen viljanviljelyyn tarkoitti kaskimaiden laajentamista. Talonpoikia pyrittiin ohjaamaan peltoviljelyyn, mutta kivisillä ja karuilla mailla se ei ollut helppoa. Hedelmällisempiä olivat järvien rantamaat ja soiden laitamat, mutta niiden vaivana olivat hallat. Ajan oppineiden mukaan ilmastoa voitaisiin leudontaa ja hallat poistaa hävittämällä hetteikköjä, ojittamalla soita tai laskemalla järvien vedenpintaa. Samalla saataisiin uutta pelto- ja niittymaata.
Vuoden 1740 suoasetuksella kumottiin kalastus- ja myllyoikeuksia suojellut vanha laki, joka kielsi rangaistuksen uhalla lasku-uomien kaivamisen järvistä, joista tai puroista. Uudella lailla ja sen lisäyksillä pyrittiin kannustamaan talonpoikia vesiperäisten maiden kuivattamiseen niityiksi tai pelloiksi. Kuivatuille maille luvattiin verovapaus, joka olisi perintötiloilla voimassa ikiaikaisesti ja kruununtiloilla niin kauan kuin raivaaja ja hänen perillisensä hallitsisivat maatumia. Myös tilattomalla väestöllä oli vuoden 1805 jälkeen mahdollisuus osallistua järvenlaskuun ja hankkia itselleen maata.
Järvenlaskuja toteutettiin 1700-luvun jälkipuoliskolla erityisesti ruotsinkielisellä Pohjanmaalla sekä Pohjois-Karjalassa. Koko maasta on kartoitettu 200 vuoden ajalta jopa 1500 järvenlaskuhanketta, joista 1344 sijoittuu 1800-luvulle. Laskuhankkeiden huippu ajoittuu 1850-60 –luvuille. Jossain määrin järvenlaskuhankkeita toteutettiin vielä 1900-luvun alkupuolellakin.
Pelloiksi turvemaita on kuivatettu satoja vuosia, mutta viimeisten 30 vuoden aikana kuivatus on nopeutunut muun muassa sahatavara- ja paperiteollisuuden tarpeiden vuoksi. Soita kuivattiin Suomessa pelloiksi jo keskiajalla. Suurin osa maatalouskäyttöön otetuista soista raivattiin Suomessa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Pelloiksi soita on raivattu Suomessa noin 0,7–1,0 miljoonaa hehtaaria, joista arvioidaan olevan nykyisin talouskäytössä 134 000–240 000 ha.
Arviot metsätalouskäyttöön kuivatetusta suopinta-alasta Suomessa vaihtelevat välillä 4,7–5,7 miljoonaa hehtaaria eli vähän yli puolet suopinta-alasta. Ympäristöministeriön mukaan noin kuudesosan ojitukset ovat metsätalouden kannalta epäonnistuneita. Järjestelmällinen ojitus aloitettiin valtion mailla 1900-luvun alussa. 1950-luvulla määrä alkoi lisääntyä nopeasti, kun ojitus alkoi koneellistua. Soiden ojitus oli vilkkainta 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin ojitettiin metsänkasvatukseen kelpaamattomiakin soita. 1970-luvulla soiden ojitusmäärä oli melkein 300 000 hehtaaria vuodessa, 1990-luvun alussa enää noin 15 000 ha vuosittain. Suoalueiden ojitus on ollut taloudellisesti kannattavaa, koska puuntuotanto on lisääntynyt, mutta ojitus tuhoaa alkuperäistä suoluontoa ja kuormittaa vesistöä." Lainaus Wikipediasta
Kätkö sijaitsee erään kaivetun kanavan alkulähteellä, jota on yritetty kuivaamalla saada taloudelliseen hyötykäyttöön, vain paikalla muinoin sijainnut järvi on kadonnut. Voit arvioida onko hanke onnistunut.