JAAKKO JA PAVUNVARSI

Kansantarina, taltioinut Joseph Jacobs

Olipa kerran köyhä leskivaimo ja hänellä poika nimeltä Jaakko ja lehmä, jonka nimi oli Lumikki. Lehmän maito oli heidän ainoa tulonsa: maidon he myivät torilla. Mutta eräänä aamuna Lumikki-
lehmä oli ummessa.
” Mitä ihmettä me nyt teemme?” leskivaimo voivotteli.
”Älä sure, äiti, minä lähden työnhakuun”, sanoi Jaakko.
”Sitä on jo kokeiltu, mutta kukaan ei huoli sinua töihin”, äiti sanoi.
”Täytyy myydä Lumikki ja perustaa niillä rahoilla kauppapuoti.”
”Tehdään niin”, Jaakko sanoi. ”Tänään on toripäivä ja Lumikki menee varmasti pian kaupaksi.”
Niin hän lähti taluttamaan lehmää torille. Hän ei päässyt pitkällekään, kun tapasi oudon ukon , joka sanoi hänelle: ”Hyvää huomenta, Jaakko.”
”Hyvää huomenta”, Jaakko vastasi ja ihmetteli, mistä ukko tiesi hänen nimensä.
”Minne matka?” ukko kysyi.
”Torille, lehmää myymään.”
”Liekö sinusta lehmän myyjäksi?” ukko sanoi. ”Mahdatko edes tietää, miten paljon on viisi papua?”
”Kaksi kummassakin kädessä ja yksi suussa”, vastasi Jaakko nenäkkäästi.
”Oikein”, ukko sanoi. ”Ja tässä ne pavut ovat”, hän jatkoi ja veti taskustaan viisi merkillisen näköistä papua. ”Kun olet niin viisas, teen sinun kanssasi vaihtokaupat. Anna minulle lehmäsi, niin saat nämä pavut.”
”Kyllä kai! ” Jaakko huudahti. ”Kaikkea te luulettekin.”
”Et taida tietääkään mitä papuja nämä ovat”, ukko sanoi. ” Kun illalla kylvät ne, niin yön aikana ne jo kasvavat taivaaseen saakka.”
”Taitaa olla vain leikkipuhetta”, arveli Jaakko.
”Ei toki, totta se on, ja ellei ole, saat lehmäsi takaisin.”
”Kiinni veti”, Jaakko sanoi, ojensi Lumikin talutusnuoran ukolle, pisti pavut taskuunsa ja lähti kotiin.
”Jokos sinä tulit?” äiti kysyi. ”Sait näköjään Lumikin myydyksi. Paljonko sait siitä?”
”Et varmasti arvaa, äiti”, Jaakko sanoi.
”Vai sillä lailla? Kelpo poika! Viisikymmentä puntaa, sata, sataviisikymmentä –et kai sentään kahtasataa saanut?”
”Sanoinhan, ettet arvaa. Mutta mitä sanot näistä pavuista? Ne ovat taikapapuja! Kun ne illalla istuttaa, niin…..”
”Mitä!” huusi Jaakon äiti. ”Mikä hölmö sinä olet! Muutamasta surkeasta pavusta menet myymään kylän parhaan lypsylehmän! Korvillesi saa siitä hyvästä! Ja kallisarvoiset papusi minä heitän ulos ikkunasta. Ja nyt mars nukkumaan. Tänään et saa mitään syötävää etkä juotavaakaan.”
Jaakko kapusi kamarinsa suruissaan ja nälissään.
Vihdoin hän nukahti.
Hänen herätessään kamari näytti oudolta. Aurinko paistoi sisään toiselta puolelta, mutta toinen puoli oli hyvin varjoinen. Jaakko nousi, pukeutui ja meni katsomaan ikkunasta. Mitä ihmettä! Pavut, jotka äiti oli viskannut ulos ikkunasta, olivat lykänneet komeasti vartta: pavunvarsi ulottui ihan taivaaseen saakka. Ukko oli kuin olikin puhunut totta.

Pavunvarsi kasvoi ihan Jaakon ikkunan alla, niin että hän vain avasi ikkunan ja loikkasi papuköynnökseen, joka johti ylös kuin tikapuut. Jaakko kiipesi kiipeämistään, kiipesi kunnes oli taivaassa. Perille päästyään hän näki pitkän ja leveän tien. Sitä pitkin hän kulki ja saapui ison talon eteen, jonka kynnyksellä istui jättikokoinen nainen.
”Hyvää huomenta, rouva”, Jaakko tervehti kohteliaasti. ”Voisinkohan minä saada aamiaista?”
Eihän hän ollut illalla saanut syödäkseen ja oli nyt nälkäinen kuin susi.
”Vai että aamiaista?” jättiläisnainen sanoi. ”Itse joudut aamiaiseksi, ellet häivy tiehesi. Minun mieheni on ihmissyöjä, ja paistettuja pikkupoikia hän popsii herkkupalakseen.”
”Voi muori kulta, antakaa nyt minulle syötävää. En ole eilisaamun jälkeen pannut palaakaan suuhuni, eikä paistaminen minusta kuulosta yhtään sen pahemmalta kuin nälkäkuolema.”
Ihmissyöjän vaimo ei ollut niin ilkeä kuin oli olevinaan. Hän vei Jaakon keittiöön ja antoi hänelle paksun viipaleen leipää, juustoa ja mukillisen maitoa. Mutta Jaakko ei ollut ehtinyt syödä puoliakaan, kun kuului kauhea jyske: töm töm töm! Koko talo tärisi lähenevistä askelista.
”Herranen aika! Sieltä minun mieheni tulee! Äkkiä tuonne piiloon!” Ja nainen työnsi Jaakon uuniin.
Mies oli tosiaan jättiläinen. Hänen vyössään killui koivistaan kolme vasikkaa. Hän irrotti ne, heitti pöydälle ja sanoi: ”Paistapa tuosta pari minulle aamiaiseksi. Hei, mikäs täällä haisee?

Hii hei hoo haa!
Pikkumiehen verta pian juoda saa!
Kuollut tai ei, siitä vaan,
hänet pistelen poskeeni kokonaan!”

”Älä höpsi”, vaimo sanoi, ” taidat nähdä unta. Tai ehkä haistat vielä sen pojan luut, jonka eilen söit niin hyvällä halulla. Painu pesulle, aamiainen on kohta valmiina.”
Jättiläinen meni ulos, ja Jaakko aikoi juuri livahtaa ulos uunista, kun jättiläisen vaimo sanoi: ”Ei vielä. Odota kunnes hän on nukahtanut, aamiaisen jälkeen hän ottaa nokoset.”
Jättiläinen söi siis aamiaisensa. Sitten hän meni kaapille, otti esiin kaksi säkillistä kultaa ja alkoi laskea aarrettaan. Vihdoin hänen päänsä painui ja hän rupesi kuorsaamaan niin , että talo tärisi. Silloin Jaakko hiipi ulos uunista , sieppasi toisen säkin kainaloonsa ja juoksi pavunvarren luo. Siinä hän heitti kultasäkin edellään ja kapusi alas. Hän näytti äidille tuomansa kullan ja sanoi: ”No, äitikulta, enkö vain ollutkin oikeassa? Nämä ovat todella taikapapuja.”
Jonkin aikaa he elivät kultasäkin turvin, mutta vihdoin kulta loppui, ja niin Jaakko päätti vielä kerran lähteä onneaan koettamaan. Hän nousi varhain, livahti ulos ikkunasta, tarttui kiinni pavunvarresta ja kiipesi kiipeämistään, kunnes taas pääsi tutulle tielle ja saman ison talon eteen.
”Huomenta, muoriseni”, Jaakko sanoi iloisesti, ” voisinkohan taas saada jotakin syödäkseni?”
”Juokse tiehesi, poikaseni”, jättiläisnainen sanoi, ” tai mieheni syö sinut aamiaiseksi. Mutta etkös sinä ole se sama vintiö, joka jo kerran oli täällä? Tiedätkös, että juuri sinä aamuna mieheltäni katosi säkillinen kultaa?”
”Sepä merkillistä”, Jaakko sanoi. ”Ties vaikka osaisin kertoa jotain siitä asiasta. Mutta olen niin nälkäinen, etten saa sanaa suustani ennen kuin olen saanut syödäkseni.”
Jättiläisnainen oli niin utelias. että vei hänet sisään ja antoi hänelle syötävää. Mutta tuskin Jaakko oli alkanut syödä, niin töm töm töm, jo tömähtelivät jättiläisen askeleet, ja vaimo piilotti Jaakon taas uuniin.
Kaikki sujui aivan niin kuin ennenkin. Jättiläinen tuli sisään, sanoi ”hii hei hoo haa” ja söi aamiaiseksi kolme paistettua härkää.
Sitten hän sanoi: ”Vaimo, tuopas minun kultamunia muniva kanani.”

Vaimo toi kanan ja jättiläinen sanoi: ”Muni!” ja kana muni kultamunan. Sitten jättiläisen pää painui ja hän rupesi kuorsaamaan niin, että talo tärisi.
Jaakko hiipi ulos uunista, sieppasi kanan ja livahti ulos. Mutta silloin kana kaakatti ja jättiläinen heräsi juuri kun Jaakko juoksi ulos. Jaakko kuuli jättiläisen huutavan: ”Vaimo, mihin olet pannut minun kultaisen kanani?”
Ja vaimo vastasi: ”Mitä sanot, ukkoseni?”

Enempää Jaakko ei kuullut, sillä hän juoksi pavunvarren luo ja kapusi alas kuin olisi tuli kintereillä. Kotona hän näytti äidille ihmeellistä kanaa ja sanoi: ”Muni!” Ja joka kerta kana käskystä muni kultamunan.
Mutta Jaakko ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän päätti vielä kerran lähteä onneaan koettamaan. Hän nousi varhain, loikkasi pavunvarrella ja kiipesi kiipeämistään, kunnes oli latvassa. Mutta nyt hän ei mennytkään suoraa päätä ihmissyöjän taloon. Hän oli piilossa pensaikossa, kunnes näki jättiläisen vaimon tulevan ulos sanko kädessä. Silloin livahti sisään ja piiloutui kuparikattilaan.
Pian kuului taas tuttu töminä, ja jättiläinen tuli sisään vaimonsa kanssa.

”Hii hei hoo haa!
Pikkumiehen verta pian juoda saa!”

huusi ihmissyöjä. ” Täällä haisee ihmiseltä!”
”Niinkö, ukkonseni?” vaimo sanoi. ” No, jos se on se veijari, joka varasti sinun kultasi ja kanasi, niin hän on taatusta piiloutunut uuniin.”
He juoksivat uunille. Onneksi Jaakko ei ollut siellä, ja ihmissyöjän vaimo sanoi: ”Aina sinä olet sitä hii-hei-hoo-haatasi hokemassa! Mutta tietysti sinä haistat sen eilisen pojan, sen jonka juuri paistoin sinulle aamiaiseksi.”
Silloin ihmissyöjä istui aamiaispöytään ja söi, ja vähän väliä hän mutisi: ”Olisin voinut vaikka vannoa…..” Ja hän tutki ruokakomeron ja kaikki kaapit ja joka ikisen paikan, mutta ei onneksi tullut ajatelleeksi kuparikattilaa.

Syötyään jättiläinen huusi: ” Vaimo, tuo minulle kultainen harppuni.”
Vaimo toi harpun ja asetti sen pöydälle.
Jättiläinen sanoi: ”Laula!” ja harppu lauloi, kunnes jättiläinen nukahti ja rupesi kuorsaamaan.
Silloin Jaakko avasi kattilankannen ihan hiljaa ja livahti kattilasta. Hän ryömi pöydän viereen, sieppasi harpun ja ryntäsi ovelle. Mutta harppu huusi kovalla äänellä: ”Isäntä! Isäntä!” ja jättiläinen heräsi ja ehti juuri nähdä Jaakon livahtavan ulos. Jaakko juoksi minkä kintuista lähti, ja ihmissyöjä juoksi hänen perässään.
Kun Jaakko pääsi pavunvarren luo, jättiläinen oli tuskin parinkymmenen askelen päässä. Äkkiä Jaakko katosi näkyvistä, ja kun jättiläinen ehti tien päähän, hän näki Jaakon kapuavan alaspäin henkensä hädässä.
Jättiläinen ei oikein luottanut moisiin tikapuihin ja pysähtyi. Niin Jaakon etumatka yhä kasvoi. Mutta silloin harppu taas huusi: ”Isäntä! Isäntä!” ja ihmissyöjä heilautti itsensä pavunvarrelle, joka notkahti hänen painostaan. Jaakko kapusi alaspäin, ja hänen perässään kapusi jättiläinen. jaakko oli jo melkein perillä ja huusi: ”Äiti, äiti, tuo kirves!” Ja äiti juoksi kirvestä tuomaan, mutta jähmettyi kauhusta nähdessään jättiläisen jalkojen juuri pistävän esiin pilvistä.

Jaakko loikkasi maahan, sieppasi kirveen ja iski sillä pavunvartta. Jättiläinen tunsi pavunvarren tärisevän ja pysähtyi katsomaan mitä oikein oli tekeillä. Silloin Jaakko iski vielä kerran, ja pavunvarsi valahti hänen päälleen.
Jaakko näytti äidilleen kultaisen harpun, ja he rikastuivat niillä rahoilla, joita heille tuottivat harpun laulu ja kultamunat.
Jaakko meni naimisiin kauniin prinsessan kanssa, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Jack and the Beanstalk

As recorded by Joseph Jacobs

There was once upon a time a poor widow who had an only son named Jack, and a cow named Milky-White. And all they had to live on was the milk the cow gave every morning, which they carried to the market and sold. But one morning Milky-White gave no milk, and they didn't know what to do.

"What shall we do, what shall we do?" said the widow, wringing her hands.

"Cheer up, mother, I'll go and get work somewhere," said Jack.

"We've tried that before, and nobody would take you," said his mother. "We must sell Milky-White and with the money start a shop, or something."

"All right, mother," says Jack. "It's market day today, and I'll soon sell Milky-White, and then we'll see what we can do."

So he took the cow's halter in his hand, and off he started. He hadn't gone far when he met a funny-looking old man, who said to him, "Good morning, Jack."

"Good morning to you," said Jack, and wondered how he knew his name.

"Well, Jack, and where are you off to?" said the man.

"I'm going to market to sell our cow there."

"Oh, you look the proper sort of chap to sell cows," said the man. "I wonder if you know how many beans make five."

"Two in each hand and one in your mouth," says Jack, as sharp as a needle.

"Right you are," says the man, "and here they are, the very beans themselves," he went on, pulling out of his pocket a number of strange-looking beans. "As you are so sharp," says he, "I don't mind doing a swap with you -- your cow for these beans."

"Go along," says Jack. "Wouldn't you like it?"

"Ah! You don't know what these beans are," said the man. "If you plant them overnight, by morning they grow right up to the sky."

"Really?" said Jack. "You don't say so."

"Yes, that is so. And if it doesn't turn out to be true you can have your cow back."

"Right," says Jack, and hands him over Milky-White's halter and pockets the beans.

Back goes Jack home, and as he hadn't gone very far it wasn't dusk by the time he got to his door.

"Back already, Jack?" said his mother. "I see you haven't got Milky-White, so you've sold her. How much did you get for her?"

"You'll never guess, mother," says Jack.

"No, you don't say so. Good boy! Five pounds? Ten? Fifteen? No, it can't be twenty."

"I told you you couldn't guess. What do you say to these beans? They're magical. Plant them overnight and -- "

"What!" says Jack's mother. "Have you been such a fool, such a dolt, such an idiot, as to give away my Milky-White, the best milker in the parish, and prime beef to boot, for a set of paltry beans? Take that! Take that! Take that! And as for your precious beans here they go out of the window. And now off with you to bed. Not a sup shall you drink, and not a bit shall you swallow this very night."

So Jack went upstairs to his little room in the attic, and sad and sorry he was, to be sure, as much for his mother's sake as for the loss of his supper.

At last he dropped off to sleep.

When he woke up, the room looked so funny. The sun was shining into part of it, and yet all the rest was quite dark and shady. So Jack jumped up and dressed himself and went to the window. And what do you think he saw? Why, the beans his mother had thrown out of the window into the garden had sprung up into a big beanstalk which went up and up and up till it reached the sky. So the man spoke truth after all.

The beanstalk grew up quite close past Jack's window, so all he had to do was to open it and give a jump onto the beanstalk which ran up just like a big ladder. So Jack climbed, and he climbed, and he climbed, and he climbed, and he climbed, and he climbed, and he climbed till at last he reached the sky. And when he got there he found a long broad road going as straight as a dart. So he walked along, and he walked along, and he walked along till he came to a great big tall house, and on the doorstep there was a great big tall woman.

"Good morning, mum," says Jack, quite polite-like. "Could you be so kind as to give me some breakfast?" For he hadn't had anything to eat, you know, the night before, and was as hungry as a hunter.

"It's breakfast you want, is it?" says the great big tall woman. "It's breakfast you'll be if you don't move off from here. My man is an ogre and there's nothing he likes better than boys broiled on toast. You'd better be moving on or he'll be coming."

"Oh! please, mum, do give me something to eat, mum. I've had nothing to eat since yesterday morning, really and truly, mum," says Jack. "I may as well be broiled as die of hunger."

Well, the ogre's wife was not half so bad after all. So she took Jack into the kitchen, and gave him a hunk of bread and cheese and a jug of milk. But Jack hadn't half finished these when thump! thump! thump! the whole house began to tremble with the noise of someone coming.

"Goodness gracious me! It's my old man," said the ogre's wife. "What on earth shall I do? Come along quick and jump in here." And she bundled Jack into the oven just as the ogre came in.

He was a big one, to be sure. At his belt he had three calves strung up by the heels, and he unhooked them and threw them down on the table and said, "Here, wife, broil me a couple of these for breakfast. Ah! what's this I smell?

Fee-fi-fo-fum,
I smell the blood of an Englishman,
Be he alive, or be he dead,
I'll have his bones to grind my bread."

"Nonsense, dear," said his wife. "You' re dreaming. Or perhaps you smell the scraps of that little boy you liked so much for yesterday's dinner. Here, you go and have a wash and tidy up, and by the time you come back your breakfast'll be ready for you."

So off the ogre went, and Jack was just going to jump out of the oven and run away when the woman told him not. "Wait till he's asleep," says she; "he always has a doze after breakfast."

Well, the ogre had his breakfast, and after that he goes to a big chest and takes out a couple of bags of gold, and down he sits and counts till at last his head began to nod and he began to snore till the whole house shook again.

Then Jack crept out on tiptoe from his oven, and as he was passing the ogre, he took one of the bags of gold under his arm, and off he pelters till he came to the beanstalk, and then he threw down the bag of gold, which, of course, fell into his mother's garden, and then he climbed down and climbed down till at last he got home and told his mother and showed her the gold and said, "Well, mother, wasn't I right about the beans? They are really magical, you see."

So they lived on the bag of gold for some time, but at last they came to the end of it, and Jack made up his mind to try his luck once more at the top of the beanstalk. So one fine morning he rose up early, and got onto the beanstalk, and he climbed, and he climbed, and he climbed, and he climbed, and he climbed, and he climbed till at last he came out onto the road again and up to the great tall house he had been to before. There, sure enough, was the great tall woman a-standing on the doorstep.

"Good morning, mum," says Jack, as bold as brass, "could you be so good as to give me something to eat?"

"Go away, my boy," said the big tall woman, "or else my man will eat you up for breakfast. But aren't you the youngster who came here once before? Do you know, that very day my man missed one of his bags of gold."

"That's strange, mum," said Jack, "I dare say I could tell you something about that, but I'm so hungry I can't speak till I've had something to eat."

Well, the big tall woman was so curious that she took him in and gave him something to eat. But he had scarcely begun munching it as slowly as he could when thump! thump! they heard the giant's footstep, and his wife hid Jack away in the oven.

All happened as it did before. In came the ogre as he did before, said, "Fee-fi-fo-fum," and had his breakfast off three broiled oxen.

Then he said, "Wife, bring me the hen that lays the golden eggs." So she brought it, and the ogre said, "Lay," and it laid an egg all of gold. And then the ogre began to nod his head, and to snore till the house shook.

Then Jack crept out of the oven on tiptoe and caught hold of the golden hen, and was off before you could say "Jack Robinson." But this time the hen gave a cackle which woke the ogre, and just as Jack got out of the house he heard him calling, "Wife, wife, what have you done with my golden hen?"

And the wife said, "Why, my dear?"

But that was all Jack heard, for he rushed off to the beanstalk and climbed down like a house on fire. And when he got home he showed his mother the wonderful hen, and said "Lay" to it; and it laid a golden egg every time he said "Lay."

Well, Jack was not content, and it wasn't long before he determined to have another try at his luck up there at the top of the beanstalk. So one fine morning he rose up early and got to the beanstalk, and he climbed, and he climbed, and he climbed, and he climbed till he got to the top.

But this time he knew better than to go straight to the ogre's house. And when he got near it, he waited behind a bush till he saw the ogre's wife come out with a pail to get some water, and then he crept into the house and got into the copper. He hadn't been there long when he heard thump! thump! thump! as before, and in came the ogre and his wife.

"Fee-fi-fo-fum, I smell the blood of an Englishman," cried out the ogre. "I smell him, wife, I smell him."

"Do you, my dearie?" says the ogre's wife. "Then, if it's that little rogue that stole your gold and the hen that laid the golden eggs he's sure to have got into the oven." And they both rushed to the oven.

But Jack wasn't there, luckily, and the ogre' s wife said, "There you are again with your fee-fi-fo-fum. Why, of course, it's the boy you caught last night that I've just broiled for your breakfast. How forgetful I am, and how careless you are not to know the difference between live and dead after all these years."

So the ogre sat down to the breakfast and ate it, but every now and then he would mutter, "Well, I could have sworn --" and he'd get up and search the larder and the cupboards and everything, only, luckily, he didn't think of the copper.

After breakfast was over, the ogre called out, "Wife, wife, bring me my golden harp."

So she brought it and put it on the table before him. Then he said, "Sing!" and the golden harp sang most beautifully. And it went on singing till the ogre fell asleep, and commenced to snore like thunder.

Then Jack lifted up the copper lid very quietly and got down like a mouse and crept on hands and knees till he came to the table, when up he crawled, caught hold of the golden harp and dashed with it towards the door.

But the harp called out quite loud, "Master! Master!" and the ogre woke up just in time to see Jack running off with his harp.

Jack ran as fast as he could, and the ogre came rushing after, and would soon have caught him, only Jack had a start and dodged him a bit and knew where he was going. When he got to the beanstalk the ogre was not more than twenty yards away when suddenly he saw Jack disappear like, and when he came to the end of the road he saw Jack underneath climbing down for dear life. Well, the ogre didn't like trusting himself to such a ladder, and he stood and waited, so Jack got another start.

But just then the harp cried out, "Master! Master!" and the ogre swung himself down onto the beanstalk, which shook with his weight. Down climbs Jack, and after him climbed the ogre.

By this time Jack had climbed down and climbed down and climbed down till he was very nearly home. So he called out, "Mother! Mother! bring me an ax, bring me an ax." And his mother came rushing out with the ax in her hand, but when she came to the beanstalk she stood stock still with fright, for there she saw the ogre with his legs just through the clouds.

But Jack jumped down and got hold of the ax and gave a chop at the beanstalk which cut it half in two. The ogre felt the beanstalk shake and quiver, so he stopped to see what was the matter. Then Jack gave another chop with the ax, and the beanstalk was cut in two and began to topple over. Then the ogre fell down and broke his crown, and the beanstalk came toppling after.

Then Jack showed his mother his golden harp, and what with showing that and selling the golden eggs, Jack and his mother became very rich, and he married a great princess, and they lived happy ever after.