42. KK = kirjekuori

Kerro se laulain...

EVAKON LAULU

Illalla, kun äiti peitti mua nukkumaan,
En aavistanut, mitä aamu tuopi tullessaan.
Yöllä oli metsään tullut julma tykkipatteri,
Evakoiden tumma rivi tiellä hiljaa vaelsi.
Selvään kuului sodan pauhu rajan pinnassa.
Epävarmuus jäyti karjalaisten rinnassa.
Varttitunti lähtöaikaa meille silloin annettiin,
Naapurimme heinäkärriin kalliit nyytit kannettiin.
Häipyi rakkaat mannut sekä kotikujan pää,
Sinne kattoin päälle oma taivasläntti jää.
Kyyneleiden määrää en vain enää ole muistanut,
Karjalaisten elon tahtoa ei sota suistanut.

Meitä vastaan marssi nuoret Suomen soturit,
Heitä johti lapsenkasvoiset nuo vänrikit.
Moni kulki silloin elämässään viime retkensä,
Päätä kohden vakaana, kuin aavistaisi hetkensä.
Tietyömiehet kysyivät, ett' mikä matkan pää.
A, kuhan päästään perille, se silloin selviää.
Isäntä se jätti heille vielä porsaslaatikon.
Lisäsi: "Vot, tässä leivän päälle särvintä viel' on."
Asemalla evakoita junaan lastattiin,
Virkamiesten kysymyksiin tarkkaan vastattiin.
Eräs äiti sanoi: "Tässä on mun koko omaisuus,
Viisi pientä lasta sekä vielä kahvipannu uus."

Aamuyöllä pieni veli syntyi junassa,
Se oli ryppyinen ja vielä silmät ummessa.
Lotat toivat taivaanmannaa, kuumaa kauravelliä.
Tahtoivat he meitä poloisia vielä helliä.
Kolmen päivän päästä oltiin päätepaikassa,
Karjalainen kansa seisoi huutokaupassa.
Isännät kun evakoita sinne kyytiin mättivät,
Viisi lasta sekä äidin sinne tielle jättivät.
Mekin mentiin siitä kunnantaloon asumaan,
Vuoden päästä päästiin omaan mökkiin muuttamaan.
Kirje tuli isältä: "Mie pääsen pian siviiliin",
Tulikin ja kirkon viereen sankarhautaan siunattiin.
Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti,
Niin uuden elon alkamista kiurut säesti.
Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla,
Kerroin hälle, kuinka kaunis oli kerran Karjala.

_{Kätkössä oleva leimasin, se on lodjaajia varten!}

_{Ethän ota sitä, jotta kätkö on haettavissa lodjaten.}