PET-putkilo. "Suppiksia, suppiksia", huutaa ääni naisen päässä. Naisella on punottu kori kädessään, ja ämpäri päässään, jotta häntä ei tunnistettaisi. Nainen on juuri karannut sienihullujen eristyslaitoksesta. Syksy on jo sen verran pitkällä, että jäljellä ovat enää Munttismäessä, haketetun polun varressa sijaitsevassa supersalaisessa paikassa kasvavat suppilovahverot. Nainen juoksee päin puuta ja ämpäri halkeaa. Haljenneen ämpärin raosta hän huomaa juosseensa vaistonvaraisesti suoraan pyhä alueen reunaan. Nainen heittäytyy maahan, ja alkaa kaksin käsin kauhoa hänelle korvaamattoman arvokasta biomassaa suuhunsa. Hiekka rouskuu hampaissa, naisella ei ole enää ymmärrystä tallella puhdistaakseen itiöemiä hiekasta. Häntä ei enää harmita rikki mennyt ämpäri, jolla sieniä olisi saanut kerättyä mukaansa paljon enemmän. Yhtäkkiä nainen nousee kavahtaen polvilleen silmät ymmyrkäisinä. Hänen pyhä alueensa oli häpäisty. Joku oli käynyt repimässä suppikset maasta niin rajusti, että osa varvuistakin oli irronnut mukana. Valtaisa tuska lävistää naisen vartalon, ja nainen kaatuu korahtaen maahan suu yhä täynnä turpeen ja hiekan maustamia suppiksia. Tuska laukeaa, ja naisen vartalon täyttää pehmeä, lämmin onnen tunne. Hän saa viimeisen leposijansa keskeltä sienihullun paratiisia, suppilovahveromaton päältä. Naisen verkkokalvoille viimeiseksi kuvaksi jää outo karahka, joka näyttää roikkuvan ihan väärässä kasvissa. Ja aivan kuin karahkan päässä olisi jotain muovista.
Naisen ruumista ei koskaan löydetty. Myöhäisinä syyspäivinä jotkut sienestäjät ovat väittäneet nähneensä Munttismäessä utuisen naishahmon valtelemassa ämpäri päässään. Joku on jopa väittänyt kuulleensa hahmon huutavan: "Suppiksia, suppiksia"!