Kääpiövillakoira, julma, armoton ja verenhimoinen kääpiövillakoira Alpo oli lenkillä. Alpo oli ottanut lenkille mukaan isäntäoletetun (luuli olevansa isäntä). Alpon mielestä Isäntä oli aika hassu ukkeli.
Isäntä oli ajatellut yhdistää lenkille kierrätysreissun. Isännän kierrätykseen toimittama materiaali ei kuitenkaan ollut menossa kaatopaikalle. Hänen luovuttamansa materiaali oli sana, tarkemmin eriteltynä kirosana. Vaimon ”pyynnöstä” Isäntä oli niitä vienyt kierrätykseen vuosien varrella arviolta satoja. Tällä kertaa oli kierrätykseen menossa presidentti Ahtisaaren käyttämä ”peijoona”. Viime kuussa menivät simpura ja pirskatti. Pahus ja pannahinen olivat lähteneet jo kauan sitten. Eivät nuo sanat aina hukkaankaan menneet. Esimerkiksi peijoonasta sai tehtyä ainakin pari, kolme pojan nimeä. Myös vähintään yhden nimen koiralle ja niin edelleen.
Isäntää kuitenkin huoletti kovasti, mitä enää jää jäljelle. Muistinsa lokeroista hän oli kaivanut isävainaansa käyttämän ”voi onnetonta”-sanayhdistelmän. Isä oli vanha kirkonmies, eikä voinut manata samalla tavalla kuin siviili. Äidin käyttämä ”suss’siunaa” ei varmaan enää menisi läpi. Näin heikoiksi alkoivat mahdollisuudet käydä.
Sellaisen symbolisen asian Isäntä näihin reissuihin aina yhdisti, että otti kotoa mukaansa pienen, metallisen, puutarhaan tarkoitetun istutuskauhan ja muoviämpärin. Hän keräili kulkiessaan jalkakäytäviltä koirien …ööö… tuotoksia ämpäriin. Nyt sekin asia alkoi harmittaa. Isäntä veti keuhkot täyteen ilmaa, heitti istutuskauhan tienposkeen, samalla kun parkaisi riipaisevasti: ”PEIJOONA”!!! Se tuntui Isännästä hyvältä. Hänen teki heti mieli huutaa perään: ”VOI ONNETONTA”!!, mutta sitä hän ei aikonut enää kierrättää. Koskaan. Julma, armoton ja verenhimoinen kääpiövillakoira Alpo ei tapahtuneesta hätkähtänytkään. Toista oli silloin kierrätysreissujen alussa, kun sanat olivat todella rumia. Ja toisaalta, olihan Alpo nyt julma, armoton ja verenhimoinen kääpiövillakoira. Niin kuin kaikkien kääpiövillakoirien on tapana olla.
Vieressä olevalla bussipysäkillä seisoskelevat ihmiset sen sijaan hätkähtivät. Osa näytti ikäänkuin väistävän heittoa. Isäntä säikähti. Oliko hän heittänyt sen tuohduksissaan ihmisiä ja pysäkkiä päin? Huh, ei sentään!
Istutuskauha oli kimpoillut risuissa ja oksissa näkymättömiin. Pieni osa kauhasta, musta peukalon kokoinen lieriö, oli irronnut ja sinkoutunut kuitenkin pysäkin suuntaan, jopa pysäkille saakka??
Kai sen lapion ja lieriönkin joku löytää ja ottaa käyttöön, tai vie kierrätykseen. Tai keksii niille jonkin uuden hienon käyttötarkoituksen. Näin tuumaili Isäntä, ja jatkoi Alpon ohjaamana matkaa mieli keveänä. Samalla luoden anteeksipyytäviä katseita pysäkillä seisoneisiin ihmisiin. Ämpäristä hän ei luopunut. Vaimo voisi kerätä siihen vaikka suppiksia. Kunhan pesee ämpärin ensin kunnolla.