Magmatiska bergarter uppstår till följd av att smält stenmaterial stelnar antingen djupt nere i jordskorpan eller uppe på jordytan. Om smältan kommer ut på jordytan kallas den för lava. Smält stenmaterial nere i jordskorpan kallas för magma. Magma stelnar till berg då temperaturen sjunker och/eller trycket förändras. Djupt nere i jordskorpan sker förändringar i tryck och temperatur mycket långsamt vilket leder till att magman stelnar långsamt. Uppe på jordytan stelnar det smälta stenmaterialet mycket snabbare. Beroende på hur snabbt smältan stelnar och kristalliseras utvecklar bergarten olika utseende och struktur.
Magmatiska bergarter delas in i tre grupper baserat på uppkomstdjup och struktur:
Djupbergarter eller intrusiva bergarter (plutoniska), t.ex. granit
Gångbergarter eller hypabyssala bergarter, t.ex. diabas
Ytbergarter eller extrusiva bergarter (lava- eller pyroklastiska bergarter), t.ex. basalt
En gabbro (djupbergart), en diabas (gångbergart) och en basalt (ytbergart) kan ha exakt samma mineralsammansättning, men beroende på att de stelnat på olika djup och med olika hastighet får de olika struktur och utseende. Gabbro är grovkornig och massiv eftersom den har fått stelna långsamt och ostört. Basalt bildas då lava kommer ut på jordytan, snabbt kyls ner och stelnar, alltså kan den precis som andra ytbergarter få flytstruktur och vara mycket finkornig. Diabasens kornstorlek varierar beroende på var i gången kristallerna stelnat. I gångens centrala delar är kornen större, i ytterkanterna är de mindre pga. närheten till omgivande kallare bergarter.
Röd- och gröntonade granit och syenit djupbergarter vars huvudmineral är epidot kallas unakiter. På grund av sin vackra färg används de ofta som råvara för dekorativa föremål och smycken. Unakiter är vanligtvis jämnkorniga, men porfyromvandlingar som innehåller stora fältspatkorn förekommer också. Unakitavlagringar har påträffats i olika delar av Finland, särskilt i det granitoida området i centrala Finland nära förkastningszoner. Förekomsterna är små och typiskt stenar från förkastningszoner, unakit, breccia och mylonit kan hittas i grustag dit den kontinentala glaciären har transporterat dem. Huvudmineralerna i unakiter är rödaktig eller röd fältspat, albit, epidot och varierande mängder kvarts och ofta även små mängder biotit, klorit, hematit eller magnetit. Unakitiska bergarter anses ofta ha uppkommit som ett resultat av metasomatiska reaktioner efter kristallisering av djupa bergarter. De heta gaserna och lösningarna har reagerat med bergartens plagioklas, vilket får den att albitisera och samtidigt bildas kalciumsilikatepidot och järnoxider. Epidot kan vara grön eller rödbrun om den innehåller hematit, goetit eller annan järnförening som ett finfördelat pigment.
Jämnkorniga och porfyritiska rödgröna unakittransformationer som är lämpliga för smycken har hittats i stora områden i vårt land. Kalajokis rödgröna unakit, mossgranit, har brutits som byggnadssten. Ruusu-unakkiitti (”rosenunakit”), som innehåller vackra orangeröda fältspatkorn och grön epidot, är Ilmolas landskapssten. Ähtäri-Seura ry marknadsför hushållsartiklar gjorda av lokal unakit. Lokal unakit har även använts för Längelmäki-smycket och hjärtsmycket i Borgås Kerkko folkdräkt. Även i Östra Finland, Lieksa, har man hittat en mycket vacker unakit, som är mycket lik Ilmajokis rosenunakit. I vårt land kallas den rödbruna unakitvariationen, där huvudmineralerna är olika fältspater, kvarts och epidot färgade rödbruna av järnföreningar, för helsinkit. På grund av sin vackra färg och vackra struktur, avnvänds stenen till olika smycken och dekorativa föremål.
Helsinkiitti hittades för första gången i början på 1900-talet i stadsdelen Berhäll, i korsningen av Alpgatan och Första linjen.
Helsinkiitti placerar sig i Mohs skala på samma nivå med karneolen.
Hårdheten hos mineral är en viktig diagnostisk egenskap vid mineralidentifiering och betyder ett minerals motståndskraft mot mekaniskt slitage. Genom att använda olika metoder för bestämning av hårdheten erhålls olika typer av hårdhet. Den sk. rep- eller ritshårdheten används vanligen för att bestämma motsåndet ett mineral uppvisar mot repning, t.ex repning med en kniv. Mohs hårdhetsskala uppkom på 1800-talet då mineralogen Friedrich Mohs föreslog att mineral skulle indelas i en tiogradig skala på basis av sina hårdheter. Hårdhetsskalan är uppbyggd av tio mineral som är arrangerade så att mineral repar dem med lägre hårdhet och repas själva av dem med högre hårdhet. Det mjuka mineralet talk är nummer 1 på hårdhetsskalan medan det hårdaste mineralet diamant är nummer 10.
Namnet Helsinkiitti har inte officiellt accepterats i den internationella klassificeringen av stentyper, utan är en lokal term.
Helsinkit år relativt sällsynt, men har hittats på ett antal ställen i södra Finland.
På alla tre ställena kan du se bergsskärningar, där vägen dragits genom berggrunden.
I den mörka berggrunden, som närmast består av mörk ambolit (hornbländegnejs) skär helsinkiten tydligt den mörka ytan.
Du se klart avskurna, ljusare områden, helsinkit. Färgen och storleken på förekomsten varierar mellan de olika punkterna, tydligast syns den vid wp1, där området för förekomsten är relativt enhetligt och stort och tydligt avgränsat. Jag rekommenderar att du börjar vid denna punkt, där det är lätt att urskilja helsinkiten. I genomskärning ser helsinkiten ut som metwurst, enligt Aarne Laitakari, som givit helsinkiten dess namn på 1910-talet. (se bakgrundsbilden)
Vid wp2 kan du se mindre områden av helsinkit, men det förekommer som mindre och större fläckar längs hela bergsväggen. Bergsbeskäringen är skyddad av nät, eftersom risken för stenras är betydlig, heslinkiten förekommer ofta på bräckliga områden, vilket blev mycket klart då Helsingfors metro byggdes. Tunnelarbetet försvårades betydligt på de områdena där det hittades helsinkit.
Vid wp3 syns det tydliga genomskärningsområden.
Observera att färgen kan variera betydligt mellan de olika områdena, men helsinkiten går klart att urskilja då man tittar närmare på bergsbeskärningen.
Alla tre områdena klassas som värdefulla geologiska områden, av respektive städer, pga helsinkiten.
För att kunna logga cachen måste följande frågor besvaras och villkor uppfyllas
- Beskriv alla 3 punkters helsinkiti (färg, form, storkelken på helsinkitens korn osv). Hur skiljer sig helsinkiten på områdena från varandra? Är den lätt att urskilja i berget?
- Är områdets stenart en intrusiv, hyperbyssal eller extrusiv bergart? Motivera ditt svar.
- Vad är helsinkitis hårdhet?
- Hur anses helsinkiten ha bildats?
- Finns det tecken på förvittring? Beskriv hurdana tecken?
- Ta en bild på (en del av) dig själv eller din gps på alla tre ställena så att stället går att känna igen på bilden. Lägg till bilderna din loggning
- Ta en bild på helsinkiten och sänd den med dina svar
Du kan logga cahen genast när du sänt dina svar till cachens ägare. Ägaren kontaktar dig om det behövs nogrannare svar.
Källor:
Geologia.fi
Espoo.fi
Kari A, Kinnunen (red): Suomen Korukivet, Lönnberg Print & Promo 2017, ISBN 978-952-217-254-9 (PDF)
Topi Törma: Helsinkiitti erään kivitalon tarina, Frenckelin kirjapaino Oy 1985, ISBN 951-99647-6-2
Nenonen, Katri, Toppari, Kirsi: Herrasväen ja työläisten kaupunki – Helsingin vanhoja kortteleita 2, Sanoma Osakeyhtiö 1983, ISBN 951-9135-03-0
Magmakivet syntyvät sulan kiviaineksen eli magman kiteytyessä maankuoren syvyyksissä tai maanpinnalla. Maanpinnalle purkautuvaa sulaa kiviainesta sanotaan laavaksi. Magma jähmettyy kiveksi paineen ja lämpötilan laskiessa. Syvällä maankuoressa paine ja lämpötila laskevat hitaasti, jolloin myös magma jähmettyy hitaasti. Maanpinnalla sulan kiviaineksen jähmettyminen on paljon nopeampaa. Sulan kiviaineksen jähmettymisnopeudella on vaikutusta siitä syntyvän kivilajin rakenteeseen.
Magmakivet jaetaan syntysyvyytensä ja rakenteensa perusteella kolmeen ryhmään:
Syväkivet (plutoniitit), esimerkiksi dioriitti, graniitti, gabro ja peridotiitti
Juonikivet eli puolipinnalliset kivet (hypabyssiset kivet), esimerkiksi diabaasi
Pintakivet eli vulkaaniset kivet (vulkaniitit, eruptiiviset kivet), esimerkiksi basaltti
Unakiitiksi sanotaan tavallisesti punaisen ja vihreän sävyisiä graniittisia ja syeniittisiä syväkiviä, joissa päämineraalina on vihreää epidoottia. Kauniin värinsä vuoksi niitä käytetään yleisesti koriste-esineiden ja korujen raakaaineeksi. Tavallisesti unakiitit ovat tasarakeisia, mutta myös suuria kalimaasälpähajarakeita sisältäviä porfyyrisiä muunnoksia tavataan. Unakiittiesiintymiä on tavattu eri puolilla Suomea, varsinkin Keski-Suomen granitoidialueella siirrosvyöhykkeitten tuntumassa. Esiintymät ovat pieniä ja tyypillisesti siirrosvyöhykkeitten kiviä, unakiittia, breksia- ja myloniittinäytteitä löytääkin lohkareina sorakuopista, jonne mannerjäätikkö on niitä kuljettanut laaksojen pohjalta
Päämineraaleina unakiiteissa on punertavaa tai punaista kalimaasälpää, albiittia, epidoottia ja vaihtelevia määriä kvartsia sekä usein myös hieman biotiittia, kloriittia, hematiittia tai magnetiittia. Unakiittisten kivien tulkitaan usein syntyneen metasomaattisten reaktioiden tuloksena syväkivisulien kiteytymisen jälkeen. Kuumat kaasut ja liuokset ovat reagoineet kiven plagioklaasin kanssa, jolloin se albiittiutuu ja samalla syntyy kalsiumsilikaattia epidoottia ja rautaoksideja.
Epidootti voi olla vihreää tai punertavan ruskeaa, jos siinä on hematiittia, goethiittiä tai muuta rautayhdistettä hienojakoisena pigmenttinä.
Korukiveksi soveltuvia tasarakeisia ja porfyyrisiä punavihreitä unakiittimuunnoksia on tavattu laajoilla alueilla maassamme.
Kalajoen punavihreää unakiittia, kauppanimeltään Moss granite, on louhittu rakennuskiveksi. Kauniin oranssinpunaisia kalimaasälpähajarakeita ja vihreää epidoottia sisältävä ruusu-unakiitti on Ilmajoen kunnan nimikkokivi. Ähtäri-Seura ry markkinoi paikallisesta unakiitista valmistettuja käyttöesineitä. Längelmäki-koruun ja Porvoon Kerkkoon kansallispuvun sydänkoruun on käytetty paikallista unakiittia. Myös Itä-Suomesta, Lieksasta, on löydetty erittäin kaunista unakiittia, joka muistuttaa hyvin paljon Ilmajoen ruusu-unakiittia. Punaruskean sävyistä unakiittimuunnosta, jossa päämineraaleina on maasälpiä, kvartsia ja rautayhdisteiden punaruskeaksi värjäämää epidoottia, on kutsuttu maassamme helsinkiitiksi.
Koska kivi on värikästä ja usein rakenteeltaan kaunista, siitä on tehty erilaisia koruja ja koriste-esineitä
Helsinkiitti on Helsingin nimikkokivi, ensimmäisen kerran sitä löydettiin 1900-luvun alussa Kallion kaupunginosasta Alppikadun ja Ensi linjan risteyksestä
Kovuus on tärkeä mineraalin tunnistusmenetelmä. Mineraalin kovuus määritellään vertaamalla sitä toiseen tunnettuun mineraaliin tai esineeseen, jonka kovuus tiedetään. Mineraalien kovuuden määrityksessä käytetään yleensä Mohsin kovuusasteikkoa. Friedrich Mohs kokosi vuonna 1822 kymmenen helposti saatavilla olevaa mineraalia kymmenjakoiseen asteikkoon siinä järjestyksessä kuin ne naarmuttivat toisiaan. Pehmein indeksimineraali (talkki) sai arvon 1 ja kovin (timantti) arvon 10.
Helsinkiitti-nimeä ei ole virallisesti hyväksytty kansainväliseen kivilajiluokitteluun, vaan se on paikallinen termi.
Helsinkiitti on suhteellisen harvinainen, mutta sitä on tavattu useissa paikoissa Etelä-Suomessa.
Kaikissa kolmessa kohteessa on nähtävissä kallioleikkauksia.
Tummassa kallioperässä, joka koostuu pääosin tummasta amboliitista (sarvivälkegneissi), helsinkiitti leikkaa selvästi tumman pinnan.
Näet selvästi erottuvat, vaaleammat alueet, helsinkiittiä. Esiintymän väri ja koko vaihtelevat eri pisteiden välillä, se näkyy selkeimmin wp1:ssä, jossa esiintymän alue on suhteellisen yhtenäinen ja suuri sekä selkeästi rajattu. Suosittelen että aloitat täältä, jossa helsinkiitti on helppo erottaa. Helsinkiitin 1910-luvulla nimennyt Aarne Laitakarin mukaan helsinkitti näyttää poikkileikkaukseltaan metwurstilta. (katso taustakuva)
Wp2:ssa näkyy pienempiä helsinsiittiesiintymiä, mutta helsinkiittiä löytyy pienempinä ja suurempina laikkuina koko kallioleikkauksen alueelta. Kallioleikkaus on suojattu verkoilla, koska sortumisvaara on merkittävä. Helsinkiitti on rikkonaisuutensa vuoksi ollut etenkin metrotunnelien rakentajien painajainen. Tunnelityö vaikeutui merkittävästi alueilla, joista helsinkiittiä löytyi.
wp3:ssa on löydettävissä selkeitä läpileikkausalueita.
Huomaa, että väri voi vaihdella huomattavasti eri alueiden välillä, mutta helsinkiitti on selvästi erotettavissa, kun katsot kallioleikkausta tarkemmin.
Helsinkiittiesiintymät tekevät kaikista kolmesta kohteesta geologisesti arvokkaita kummankin kaupungin määritelmän mukaan.
Logataksesi kätkön tulee seuraaviin kysymyksiin vastata ja tehtävät suorittaa
- Kuvaile alueen helsinkiittia (väri, muoto, rakeiden koko jne). Miten alueiden helsikiiitti eroaa toisistaan? Onko helsinkiitti helppo löytää?
- Onko alueen kivilaji plutoniittia, hypabyssista vai eruptiivista kiveä? Perustele vastuksesi.
- Mikä on helsinkiitin kovuus?
- Miten helsinkiitti on syntynyt?
- Havaitsetko merkkejä rapautumisesta? Minkälaisia?
- Ota kuva itsestäsi tai gps-laitteestasi kaikista pisteistä, niin että kohde on tunnistettavissa liitä kuvat loggaukseesi.
- Ota kuva helsinkiitista ja lähetä se vastaustesi kanssa
Voit logata kätkön lähetettyäsi vastaukset kätkön omistajalle. Jos vastauksissa on tarkennettavaa, omistaja ottaa sinuun yhteyttä.
Lähteet:
Geologia.fi
Espoo.fi
Kari A, Kinnunen (toim): Suomen Korukivet, Lönnberg Print & Promo 2017, ISBN 978-952-217-254-9 (PDF)
Topi Törma: Helsinkiitti erään kivitalon tarina, Frenckelin kirjapaino Oy 1985, ISBN 951-99647-6-2
Nenonen, Katri, Toppari, Kirsi: Herrasväen ja työläisten kaupunki – Helsingin vanhoja kortteleita 2, Sanoma Osakeyhtiö 1983, ISBN 951-9135-03-0
Igneous rock or magmatic rock, is one of the three main rock types, the others being sedimentary and metamorphic. Igneous rocks are formed through the cooling and solidification of magma or lava.
The magma can be derived from partial melts of existing rocks in either a planet's mantle or crust. Typically, the melting is caused by one or more of three processes: an increase in temperature, a decrease in pressure, or a change in composition. Solidification into rock occurs either below the surface as intrusive rocks or on the surface as extrusive rocks.
Igneous rocks can be either intrusive (plutonic and hypabyssal) or extrusive (volcanic).
Intrusive
Intrusive igneous rocks make up the majority of igneous rocks and are formed from magma that cools and solidifies within the crust of a planet. Bodies of intrusive rock are known as intrusions and are surrounded by pre-existing rock (called country rock). The country rock is an excellent thermal insulator, so the magma cools slowly, and intrusive rocks are coarse-grained (phaneritic). The mineral grains in such rocks can generally be identified with the naked eye. Intrusions can be classified according to the shape and size of the intrusive body and its relation to the bedding of the country rock into which it intrudes. Common intrusive rocks are granite, gabbro, or diorite..
Intrusive igneous rocks that form at depth within the crust are termed plutonic (or abyssal) rocks and are usually coarse-grained. Intrusive igneous rocks that form near the surface are termed subvolcanic or hypabyssal rocks and they are usually much finer-grained, often resembling volcanic rock. Hypabyssal rocks are less common than plutonic or volcanic rocks and often form dikes, sills, laccoliths, lopoliths, or phacoliths.
Extrusive
Extrusive igneous rock, also known as volcanic rock, is formed by the cooling of molten magma on the earth's surface. The magma, which is brought to the surface through fissures or volcanic eruptions, rapidly solidifies. Hence such rocks are fine-grained (aphanitic) or even glassy. Basalt is the most common extrusive igneous rock and forms lava flows, lava sheets and lava plateaus. Some kinds of basalt solidify to form long polygonal columns.
Because volcanic rocks are mostly fine-grained or glassy, it is much more difficult to distinguish between the different types of extrusive igneous rocks than between different types of intrusive igneous rocks. Generally, the mineral constituents of fine-grained extrusive igneous rocks can only be determined by examination of thin sections of the rock under a microscope, so only an approximate classification can usually be made in the field.
Unakite is an epidote-rich granitic, granodioritic, or syenitic rock that is coloured red or green and has an attractive enough colouration to lend itself for use in decorative items and jewellery. Typical unakites are even-grained, but porphyritic variants containing large scattered potassium feldspar grains are not unheard of. Unakites can be found in various places around Finland as small deposits in granite zones and often near fracture zones. Rocks from fracture zones and fault lines are encountered during construction as rock cuttings, tunnels, and hollows are excavated. The continental ice sheets brought along representative samples of breccias, mylonites, and unakites that are often found in gravel pits as water-polished rocks suitable for use in jewellery and decorative items.
The dominant minerals of unakites include varying amounts of reddish or plain red potassium feldspar, albite, epidote, and quartz, and frequently small amounts of biotite, chlorite, hematite, or magnetite. Most unakitic rocks are thought to originate from various granitic and syenitic rocks in so-called metasomatic reactions. Hot gases and solutions reacting with the plagioclase of plutonic rocks have caused it to albitise. This also produces epidote and iron oxides. Epidote may have a green or reddish-brown colour, if it contains hematite, goethite, or other iron compound as a fine pigment. Red-green and even-grained porphyritic unakite variants that can be used as gemstones have been found in many places in Finland. The red-green unakite of Kalajoki, also known by its trade name Moss granite, has been quarried for construction purposes. In addition to Kalajoki, unakite can be found together with granite in multiple locations, in northern Ostrobothnia and the plutonic rock zone of Central Finland in particular. Ruusu-unakiitti (“rose unakite”) contains beautiful scattered reddish-orange feldspar grains and green epidote and is the municipal stone of Ilmajoki. Ähtäri-Seura ry sells utilities made of the local unakite. The Längelmäki jewel and the heart jewel of the regional costume of Kerkkoo in Porvoo are made of the local unakite. Gorgeous unakite that highly resembles the rose unakite of Ilmajoki has been found in Lieksa in eastern Finland. In Finland, the unakite variant with reddish-brown hues that has feldspar, quartz, and epidote coloured reddish-brown by iron compounds (and sometimes a little chlorite) as its dominant minerals has been called helsinkiitti (helsinkite). Samples analysed during bedrock mapping have shown that in the Helsinki metropolitan area the composition and structure of helsinkite vary widely. Unakite variants span all intermediate forms from granite and tonalite to reddish-brow epidote-bearing unakite (helsinkite) and different breccias. Due to the colourful nature and attractive structure of the rock, it has been used in different jewellery and decorative items.
Helsinkiitti is the designated stone type of the city of Helsinki. The stone type was first found in the Kallio neighbourhood in the beginning of the 20th century.
On Mohs scale helsinkiitti is like carnelian.
The Mohs scale of mineral hardness is a qualitative ordinal scale, from 1 to 10, characterizing scratch resistance of minerals through the ability of harder material to scratch softer material.
The scale was introduced in 1812 by the German geologist and mineralogist Friedrich Mohs.
The name Helsinkiitti is not an internationally accepted name, rather a local term.
Helsinkite is a relatively rare stone, but has been found in a number of places in southern Finland.
In all three places you can see rock cuts.
In the dark bedrock, you can see clearly cut off, lighter areas, helsinkite. The color and size of the occurrence varies between the different points, it is most clearly visible at wp1, where the area of the occurrence is relatively uniform and large and clearly defined. I recommend starting at this point, where it's easy to see the helsinkite. In cross-section, the helsinkite looks like metwurst, according to Aarne Laitakari, who gave the helsinkite its name in the 1910s. (see background image)
At wp2 you can see smaller areas of helsinkite, but it occurs as smaller and larger patches along the entire rock face. The rock cutting is protected by nets, as the risk of rock fall is significant, heslinkite often occurs in fragile areas, which became very clear when the Helsinki metro was built. The tunnel work was made significantly more difficult in the areas where helsinkite was found.
At wp3, clear cut-through areas are visible.
Please note that the color can vary considerably between the different areas, but the helsinkite can be clearly distinguished when you look more closely at the rock cut.
All three areas are classified as valuable geological areas, by the respective cities, due to the helsinkite.
In order to log this cache you have to answer the following questions and complete the tasks
- Describe the helsinkiitti at all tree wp's (colour, form, grain size etc.) How do the helsinkiite deposits in the area differ from each other? Is it easy to find the helsinkite?
- Is the stone here plutonic, hypabyssal or extrusive? Why do you think so?
- What is the hardness of helsinkiitti?
- How was helsinkiitti formed?
- Is there signs of weathring? Descibe them.
- Take a picture of yourself or your gps at all three points so you can recognize the place and attach the pictures to your log.
- Take a picture oh the helsinkiitti and send it with your answers
You can log the ec after sending the answers to the co. If there is need for more clarification, the owner will contact you.
