Useilla meistä on itsellään ja/tai lapsuudenkodissaan ollut lemmikkieläin. Useimmiten kissa tai koira. Niin minunkin lapsuudenkodissani. Meillä oli Kiri, koira. Muistaakseni isoveljeni oli sen kummisedältään ja -tädiltään saanut. Toki vanhempieni hiljaisella luvalla ja suostumuksella.
Metsästyskoirahan se Kirin piti olla. Lintukoira. Mielessäni on kuitenkin vain yksi ainoa kerta, kun isäni otti Kirin matkaansa lähtiessään latvalintuja – teeriä – talvisena päivänä metsästämään. Palattuaan äitini kysyi, että ”no osasiko se Kiri haukkua teeriä”. Isäni vastasi tyynen rauhallisesti: ”No ei”. Punaruskeaan turkkiinsa lumipallot takertuneena oli Kiri vain hulmunnut ympäri ämpäri.
Eihän isä oikeasti edes harrastanut metsästystä, mutta kun kiikarikivääri oli olemassa ja Kiri pihassa, niin pitihän sitä sitten kuitenkin kokeilla.
Taisi olla postinkantaja ainut, mitä pikinokka haukkui. Ja pihaoravat. Muistan, kun kerran vanhemmat saivat tuttaviltaan kirjeen. Osoitteeksi oli kirjoitettu:
Hra ja rva "Sukunimi"
Kuusamo
Vihertävä talo, jonka postilaatikkoa vartioi vihainen koira
Ja kas, kirje tuli perille. Tuolloin 1960-luvulla Suomen posti selvitti osoitteen kuin osoitteen.
Kätkössä EI OLE kynää eikä sinne sovi kulkijoita.
Luvalliset P-paikat kätkön läheisyydessä ovat niukassa.
Tarkasta vastauksesi täältä
Huom!!!
Loppukoordinaatteja on palautteen perusteella hiukan korjattu 2.2.2024
Checkeristä tulee oikeat naatit