Tämä on maakohde, earth cache, jonka loggaaminen löydetyksi edellyttää, että tutustut kohteen geologiseen opetukseen ja vastaat kysymyksiin.
Vastauksesi lähetät helpoiten message centerin kautta.
Tehtävät ja kysymykset:
- Miten nämä luolat ovat muodostuneet ja miten en eroavat toisistaan?
- WP1:ssä: Mihin ilmansuuntaan jää on liikkunut?
- Täyttävätkö onkalot, kokonsa puolesta, luolan vaatimukset?
- Ota kuva Traphaan luolassa (WP2) jostain henkilökohtaisesta esineestä / itsestäsi, niin että männyn runko näkyy (esimerkkikuva alla) ja lisää kuva lokiisi
Mitä täältä löytyy?
Ympäri maatamme on nähtävissä merkkejä jääkaudesta. Sauvon metsät eivät ole poikkeus. Kun liikut alueella voit nähdä silokallioita, pieniä hiidenkirnuja, pirunpeltoja, Paikoitellen syviäkin uurteita kallioissa , siirtolohkareita ja niin edelleen.
Tämä kätkö vie sinut kuitenkin tutustumaan kahteen eri onkaloon alueella. Alueella on irtokiviä, sammalta ja maasto on paikoitellen epätasainen. Kostealla säällä maasto voi olla liukas.
Ensimmäinen onkalo, nollapisteessä, on tunnelimainen muodostelma. Pääset halutessasi kävelemään siitä läpi.
WP1:ssä pystyy arvioimaan mannerjään liikkumissuunnan. Siitä voi olla apua tehtäviä ratkoessa..
Huomioithan, että toinen muodostelma (WP 2) sijaitsee jyrkän kallion reunalla, joten olethan varovainen liikkuessasi alueella. Näköala on kuitenkin kiipeämisen arvoinen, ja kiipeäminen on lähinnä rinteessä kävelyä vaativuustasoltaan.
Silokalliot syntyivät, kun mannerjäänjään aiheuttama paine alensi jään sulamispistettä mannerjäälaatan pohjalla. Tämän seurauksena jään alle muodostui sulamisvettä, mikä teki jäälaatasta epävakaamman ja liikkuvamman. Jää alkoi liikkua ja hioi matkansa aikana tulosuuntansa puolta samaan aikaan, kun paine louhi kalliota suojasivulta. Kun sulamisvesi valui halkeamia pitkin ja jäätyi sitten jääksi, kallion pinta rapautui ja suojasivun puoli muuttui rosoiseksi.
Mannerjään etenemissuunnan pystyy arvioimaan tarkastelemalla ympäristöä. Etenemissuunnan vastakkaiselta puolelta löytyy usein niin sanottu suojasivu. Suojasivu on jyrkkä lasku, joka on säästynyt jään liikkeen aiheuttamalta kulutukselta toisin kuin tulosuunnan loiva ja sileäksi hioutunut silokallio.
Määritelmän mukaan, luola on luonnonvoimien kallio- tai maaperään synnyttämä suurehko onkalo tai onkaloiden muodostama kokonaisuus.
Luonnonluolat ovat yhden tai useamman osittain tai kokonaan kallio- tai maaperän kattaman onkalon ja niitä joskus yhdistävien käytävien muodostamia kokonaisuuksia. Luoliksi kutsutaan joskus myös avoimia kallion jyrkkäseinäisiä, lohkareiden väliin muodostuneita solamaisia rakoja tai rotkoja.
Luolat muodostuvat geologisista prosesseista. Esimerkiksi kemialliset prosessit, eroosio, tektoniikka, mikro-organismit, paine ja ilmakehän vaikutus.
Luolat jaetaan alkuperän perusteella primääriluoliin ja sekundäärisiin luoliin. Primääriluola muodostuu samalla kun kivi sen ympärillä muuttuu kiinteäksi (esimerkiksi laavatunneli), sekundäärinen luola taas muodostuu ympäröivän kiven jo kiinteydyttyä tai kerrostuttua. Suurin osa luolista on sekundäärisiä, ja sekundääriluolia voi syntyä monella eri tavalla.
Luolat syntyvät kallioperään esimerkiksi sulan kiviaineksen jähmettymisen yhteydessä tai myöhemmin veden syövyttävästä vaikutuksesta. Lisäksi ne voivat syntyä mm. maankuoren liikkeiden aiheuttaman kallioperän lohkoutumisen vuoksi. Maaperään syntyy puolestaan luolia mm. veden syövyttämänä tai eläinten kaivamana. Suomen luonnonluolat ovat yleensä lohkareluolia. Lisäksi tunnetaan mm. veden kuluttamia karstiluolia sekä rakoilun ja rapautumisen synnyttämiä rakoluolia. Luolan lattia voi olla kiviaineksen lisäksi erilaista maalajeista koostuva. Kallioiden sivuilla olevien kalliolippojen muodostamia suojaisia painaumia kutsutaan lippaluoliksi tai puoliluoliksi. Luonnonluolat eivät ole sellaisenaan pysyviä. Ne voivat muuttua esimerkiksi rapautumisen ja muun kulumisen vuoksi. Lisäksi katoista ja seinistä voi tippua kiviä tai luola voi romahtaa.
Suomen graniittivoittoisessa kallioperässä primääriluolia ei esiinny ja monet sekundääriluolatyypitkin ovat harvinaisia. Suomessa luolaksi määritellään kallioperän tai maaperän onkalo, johon mahtuu mukavasti ainakin 2–3 ihmistä, tai kalliolipat tms. suuret tilat, joiden alle voi leiriytyä ainakin 10 ihmistä. Myös pienempi onkalo, jolla on geologista tai historiallista arvoa, voidaan laskea luolaksi.
Suomessa on löydetty noin 1 000 luolaa
Tyypillisimmät luolatyypit Skandinaviassa
Laavaluolat eli laavatunnelit muodostuvat vulkaanisen aktiviteetin seurauksena. Tulivuoren purkautuessa laava virta voi jähmettyä pinnasta. Jos sisällä oleva laava virtaa pois, muodostuu luola. Laavaluolia löytyy muun muassa Havaijilta ja Islannista. Kazumuran luola Havaijilla on maailman pisin laavaluola, yli 65 km pitkä.
Karstiluolat sijaitsevat kalkki- tai dolomiittipitoisissa kallioissa ja ovat muodostuneet, kun matalan pH:n vesi on tunkeutunut halkeamiin ja kiertänyt halkeamissa ja lopulta syövyttänyt kalliota ja karsti on alkanut muodostua. Usein kyseessä on luolaverkosto, joissa on ”huoneita”, joista lähtee tai haarautuu enemmän tai vähemmän laajoja käytäviä. Suomen tunnetuin karstiluola on Torholan luola Lohjalla
Rantaluolat esiintyvät jyrkillä, merenranta kallioilla, ja ne ovat muodostuneet veden mekaanisen (valtameren aallot ja tyrskyjen) kulutuksen seurauksena. Nämä luolat ovat usein syvennyksiä, mutta voivat myös ulottua melko syvälle kallioon. Rantaluolia löytyy myös kaukaa rannikolta, vanhoilta ranta-alueilta.
Kideonkalo on luolatyyppi, jossa on tapahtunut kivilajien kiteytymistä. Kiteytymiseen ovat saattaneet vaikuttaa geologiset muutokset, kuten hydrotermiset muutokset. Tälläiset luolat ovat joskus miaroliittisia (etenkin graniiteissa esiintyvä pieni ontelo, johon on kiteytynyt mineraaleja). Kideonkaloita muodostuu muun muassa karbonaattia sisältäviin kerroksiin. Mahdollisia kideonkaloiden muodostumispaikkoja ovat esimerkiksi kallion murrosvyöhykkeeyt, joihin hydrotermiset voimat voivat vaikuttaa. Kideonkaloiden kallioperä sisältää usein pegmatiitteja, kvartsiitteja ja graniittisia syväkivilajeja.
Tektoninen rakoluola on luola, joka on syntynyt maanjäristyksen vaikutuksesta. Tällöin kallionlohkot ovat liikkuneet maanjäristyksen vaikutuksesta siten, että kallioon on syntynyt rakoluola. Tällaisissa luolissa on suoraseinäisiä käytäviä, joiden suunta on yleensä sama kuin luolan suuaukon suunta. Sekä luolan seinästä irronneet lohkareet että luolan ulkopuolelta pudonneet lohkareet ovat usein kiilautuneet luolan rakoon ja ovat muodostaneet luolan katon. Kiteen Jääkellarilouhen luola on tektoninen rakoluola, jonka syntyessä maanjäristyksen voima on siirtänyt valtavan kokoisen suonigneissilaatan pois paikaltaan
Glasiaalinen lohkareluola on luola, joka on syntynyt jäätikön mukanaan kuljettamien kivilohkareiden kasaumaan. Luola on joko kivilohkareiden välissä tai alla. Näitä luolia on monesti mäen suojaisella puolella. Luolien koko määräytyy paitsi lohkareiden koon mukaan, myös niiden muodon mukaan. Luolien kokoon vaikuttaa myös lohkarekasan muut ominaisuudet. Luolat voivat olla sekä maan päällä että maan alla. Isojen lohkarekasaumien sisässä voi olla luolia, joissa on käytäviä ja huonemaisia onkaloita. Maan sisällä olevissa luolissa on vain pieniä onkaloita. Nauvon Klockarbergenin luolat sijaitsevat graniittisten kivilohkareiden alla.
Glasifluviaaliset ja fluviaaliset kulutusluolat ovat luolia, jotka ovat syntyneet jäätikköjokien ja muiden jokien virtauksen aiheuttaman eroosion myötä. Nämä luolat voivat olla epätavallisen suuntaisia (vaakatasoisia) hiidenkirnuja. Vaakatasaossa olevat hiidenkirnut ovat harvinaisia luolia, mutta niitä esiintyy. Ne ovat muodoltaan pyöreitä ja seinämät ovat sileitä. Esimerkiksi Rösjögrottan Motalassa Ruotsissa.
Ne voivat olla myös rakoluolia, joita veden virtaus on laajentanut.
Joskus ne ovat lippaluolia, jotka ovat syntyneet jäätikköjoen kuluttaessa kallion alaosaa, joka on jo aiemmin rakoillut tai rapautunut. Nämä luolat ovat pienikokoisia. Juupajoen Matkusvuoren lippaluola on lippaluola, joka on syntynyt siten, että sekä mannerjäätikkö että myöhemmin jäätikön sulamisvedet ovat aiheuttaneet lippaan eroosiota.
kuva: Örebro läns museum
Pakkasrapautumisesta syntyneet luolat. Pakkausrapautumisessa kallioperän huokosiin ja halkeamiin tunkeutunut vesi laajenee jäätyessään jääksi ja aiheuttaa pienten kivenpalojen irtoamista. Prosessilla on ilmasto-olosuhteissa, joissa sitä esiintyy, pääasiassa avustava rooli luolien synnyssä. On kuitenkin myös esimerkkejä luolista, joiden katsotaan syntyneen yksinomaan tai lähes yksinomaan pakkasraautumisen vaikutuksesta. Yksi tällainen luola on Uvhålet Taalainmaalla.
Luolia voi syntyä myös esimerkiksi maavyörymäön seurauksena.
Luolia esiintyy myös jäätiköissä ja niiden pohjalla, jossa vesi voi tehdä pitkiä onkaloita. Näitä kutsutaan joskus jääluoliksi, mutta jääluola voi viitata myös kalliossa olevaan luolaan, jossa on jääalueita, jotka eivät sula kesällä.
Lumiluolan ei tarvitse olla luonnollinen ollakseen luola. Nämä ovat yleensä ihmisten tekemiä. Muut ihmisen tekemät onkalot luokitellaan kaivoksiksi tai tunneleiksi
Detta är en Earth cache. För att logga cachen, skall du bekanta dig med ställets geologiska beskrivning och svara på uppgifterna.
Dina svar sänder du lättast via message center.
För att logga cachen måste följande frågor besvaras och villkor uppfyllas:
- Hur har dessa grottor uppstått och hur skiljjer de sig från varandra?
- Vid WP1: I vilken riktning har isen rör sig?
- Uppfyller håligheterna, på basen av sin storlek, kraven på en grotta?
- Ta en bild innifrån grottan vid WP2, på något personligt, så att tallens stam syns (exempelbild under) och lägg till den i din logg
Vad hittar vi här?
Tecken på istiden kan ses över hela vårt land. Sagus skogar är inget undantag. När man rör sig i området kan man bland annat se rundhällar, små jättegrytor, klapperstensfält, ställvis djupa räfflor i klipporna, flyttblock och så vidare.
Den första håligheten, vid nollpunkten, är en tunnelliknande formation. Du kan gå igenom den om du vill.
I WP1 kan du uppskatta kontinentalisens rörelseriktningen. Det kan vara till hjälp när du löser uppgifterna
Observera att den andra formationen (WP 2) ligger på kanten av en brant klippa, så var försiktig när du rör dig i området. Utsikten är dock värd att ta sig dit för. Du behöver inte kunna klättra, man kan gå upp för slutningen.
Rundhällar skapades då inlandsisens tryck sänkte smältpunkten på isen i botten. Detta gjorde att smältvatten bildades under isen så att isen blev mer instabil och rörlig. Isen började röra sig och slipade under sin färd stötsidan samtidigt som trycket spräckte hällen på läsidan. När smältvatten rann ner i sprickorna och sedan frös till is frostsprängdes hällen och läsidan blev skrovlig. Sidan som varit vänd mot isrörelsen, stötsidan, är oftast flackt rundslipad.
Kontinentalisens rörelseriktning kan uppskattas genom att titta på omgivningen. På den motsatta sidan av framfarten, finns ofta en så kallad läsida. Läsidan har en brant sluttning som har besparats från slitaget som orsakats av isens rörelse, till skillnad från den mjuka och släta rundhällen på stötsidan varifrån isen kommit.
Enligt definition är en grotta en stor hålighet som skapats i berg eller jord av naturkrafter, eller ett större komplex som bildas av håligheter.
Naturliga grottor är enheter som bildas av en eller flera håligheter som delvis eller helt är täckta av berg eller jord. Ibland binds flera håligheter samman av gångar. Ibland kallas också öppna, branta bergsskrevor eller raviner bildade mellan stenblock för grottor.
Grottor bildas av geologiska processer. Till exe kemiska processer, erosion, tektonik, mikroorganismer, tryck och inflytande av atmosfären.
Grottor delas in i primära grottor och sekundära grottor baserat på deras ursprung. En primär grotta bildas samtidigt som berget runt den stelnar till fast form (till exempel en lavatunnel), en sekundär grotta bildas efter att det omgivande berget redan stelnat eller skiktats. De flesta av grottorna är sekundära och sekundära grottor kan skapas på många olika sätt.
Grottor skapas i berggrunden till exempel i samband med att smält stenmaterial stelnar eller senare på grund av vattnets eroderande effekt. De kan också uppstå till exempel på grund av fragmentering av berggrunden orsakad av rörelser av jordskorpan. Å andra sidan skapas grottor i marken, till exempel på grund av vattenströmning eller grävs upp av djur. De naturliga grottorna i Finland är vanligtvis stenblocksgrottor. Förutom dessa har det hittats till exempel. karstgrottor bildade av vattnets inverkan på kalkgrunden och sprickgrottor skapade av sprickbildning och vittring. Förutom sten kan grottans golv bestå av olika typer av jord.
De skyddade sänkorna som bildas av visiraktiga klipphällar på bergssidor kallas hålrum eller halvgrottor. Naturliga grottor är inte permanenta som sådana. De kan förändras till exempel på grund av vittring och annat slitage. Dessutom kan stenar falla från tak och väggar eller så kan grottan kollapsa.
Primära grottor förekommer inte i Finlands granitberggrund och de sekundära grott-typerna är också sällsynta. I Finland definieras en grotta som ett hålrum i berggrunden eller marken där minst 2–3 personer kan befinna sig samtidigt, eller ett naturligt skydd/hålighet eller liknande utrymme under vilket minst 10 personer kan slå läger. En mindre hålighet med geologiskt eller historiskt värde kan också räknas som en grotta.
Omkring 1 000 grottor har hittats i Finland
Olika typer av grottor i Skandinavien
Lavagrottor, eller lavatunnlar, bildas genom vulkanisk aktivitet. När lavan flyter, kan den kylas av vid ytan och stelna. Om lavan inuti flyter bort bildas en grotta. Lavagrottor finns bland annat på Hawaii och på Island. Kazumura Cave på Hawaii är världens längsta lavagrotta, mer än 65 km lång.
Karstgrottor är belägna i berg av kalksten eller dolomit och har bildats genom att vatten med lågt pH har trängt in och cirkulerat i sprickor och småningom löst upp (korroderat) bergarten och karst har börjat att bildas. Ofta förekommer stora rum, från vilka mer eller mindre vidsträckta gångar utgår eller förgrenar sig i ena eller andra riktningen. Finland mest kända karstgrotta, Torhola grotta, finns i Lojo
Strandgrottor förekommer vid branta, klippiga kuster och har bildats genom vattnets (havsvågors och bränningars) rent mekaniskt sönderbrytande och bortförande inverkan på även hårdare bergarter av med sprickor genomsatta partier. Dessa grottor har ofta ett i viss grad nischformat utseende, men kan även sträcka sig ganska långt in i berget. Man kan även finna strandgrottor långt uppe på land vid gamla havsnivåer.
En kristallgrotta är en typ av grotta där kristallisering av stenarter har skett. Kristalliseringen kan ha påverkats av geologiska förändringar, såsom hydrotermiska förändringar. Sådana grottor är ibland miarolitiska (förekommer speciellt i graniter, en liten hålighet i vilken mineraler har kristalliserats). Kristallhåligheter bildas till exempel i lager som innehåller karbonat. Möjliga platser för bildandet av kristallhåligheter är till exempel bergsprickzoner, som kan påverkas av hydrotermiska krafter. Berggrunden i kristallgrottor innehåller ofta pegmatiter, kvartsiter och granitiska djupbergsarter.
En tektonisk sprickgrotta är en grotta skapad av en jordbävning. I det här fallet har stenblocken flyttat på sig på grund av jordbävningens inverkan, så att en sprickgrotta har uppstått i berget. Sådana grottor har rakväggiga passager, vars riktning vanligtvis är densamma som riktningen för grottans mynning. Både stenblocken som lossnat från grottväggen och stenblocken som föll på utsidan av grottan har ofta kilat fast sig i grottans gap och utgör taket på grottan. Jääkellarilouhe-grottan i Kitee är en tektonisk sprickgrotta, där en enorm gnejsplatta flyttats under jordbävningar.
En glacial blockgrotta är en grotta som bildats av en ansamling av stenblock som glaciären hämtat till stället Grottan är antingen mellan stenblocken eller under dem. Dessa grottor ligger ofta på bergets läsida. Storleken på grottorna bestäms inte bara av storleken på stenblocken, utan också av deras form. Grottornas storlek påverkas också av andra egenskaper hos stenhögen. Grottorna kan vara både ovan jord och under jord. Stora stenblocksansamlinga kan innehålla grottor med gångar och rumsliknande håligheter. Grottor inne i marken har bara små håligheter Klockarbergen-grottor i Nagu ligger under granitblock.
Glacifluviala och fluviala slitagegrottor är grottor skapade av erosion orsakad av flödet av glaciärfloder och andra floder. Dessa grottor kan vara vågräta jättegrytor. Horisontella jättegrytor är en ovanlig, men förekommande grottyp. Sådana grottor har rundad form och släta väggar. Ett exempel är Rösjögrottan utanför Motala.
De kan också vara sprickgrottor som har vidgats av vattenflödet.
Ibland bildas sk. ”lippaluolia” (ung. skärm- eller visirgrotta), som skapades när en glaciärflod eroderade den nedre delen av berget, som redan har spruckit eller eroderat vidare och utvidgats. Dessa grottor är små i storlek. Juupajokis Matkusvuori-grotta är en sådan skärmgrotta, som skapats då både den kontinentala glaciären och senare glaciärens smältvatten har orsakat erosion och bildat utbuktningen.
foto: Örebro läns museum
Frostvittringsgrottor. Frostvittring innebär att vatten, som trängt in i porer och sprickor i berggrunden, utvidgas när det fryser till is och får små bitar sten att lossna. Processen spelar, i klimat där det förekommer, främst en bidragande roll vid många grottors bildning. Det finns dock även exempel på grottor som anses ha bildats enbart eller nästan enbart genom frostvittring. En sådan grotta är Uvhålet på Djurmo klack i Dalarna.
Grottor kan också skapas till exempel till följd av ett jordskred.
Grottor förekommer även i och i underkanten av glaciärer, där vatten kan gröpa ur långa gångar. Dessa kallas ibland för isgrottor, men isgrotta kan även referera till en grotta i berg som har partier med is som inte smälter bort under sommaren.
Ett undantag till att hålrummet måste vara naturligt gäller snögrottor. Dessa är vanligtvis gjorda av människor. Ett hålrum i berg som inte är naturligt kan vara till exempel en gruva eller en tunnel.
Lähteet / Källor:
wikipedia.org
researchgate.net
sciencedirect.com
National Cave and Karst Research Institute
