Laajasalon Yliskylässä, meren tuoksun kantamilla, levittäytyy paikka, josta vain harva tietää: Peikon kivimeri. Paikalliset lapset kertovat toisilleen tarinoita siitä – kivistä, jotka näyttävät tavallisilta päivänvalossa, mutta joiden ympärillä on pimeän tullen outo, väreilevä hohde. Aikuiset pitävät sitä vain höpönlöpönä, mutta jokainen lapsi Yliskylässä tietää, että Peikon kivimeri ei ole paikka, jonne mennä yksin.
Eräänä hämärtyvänä syysiltana Sanni ja hänen paras ystävänsä Jere päättivät hiipiä Peikon kivimerelle. Taskulamppu kädessään Sanni astui kivimeren rajalle, jossa tuntui aina jotenkin painostavalta. Kun he astelivat syvemmälle kivien keskelle, kivien värit alkoivat muuttua – harmaat ja mustat kivet saivat purppuran, vihreän ja sinisen sävyjä. Sanni tunsi kylmän väreilyn niskassaan, ja Jeren hengitys höyrysi ilmaan.
Yhtäkkiä kivien välistä kuului kummallista rapinaa. "Kuulitko tuon?" Jere kysyi, mutta hänen äänensä värisi. Sanni vilkaisi kivettyneenä taakseen ja näki pienen, mustan silmän pilkottavan yhden suuren kiven alta. Peikon katse oli kiinnittynyt heihin.
Peikko oli sanonut asuvansa kivien alla ja valvovansa merta. Jokainen, joka astui sen valtakuntaan ilman lupaa, saattoi kadota jäljettömiin. Kivien hehku kirkastui, ja ne alkoivat liikkua itsestään, muodostuen poluksi, joka johti kivimeren syvimpään osaan. Sanni ja Jere eivät uskaltaneet liikkua, mutta peikon katseessa välähti pilke.
"Sä selvisit tällä kertaa," kähisi peikko matalalla äänellä, ja lapset ymmärsivät merkin. He kääntyivät ympäri ja juoksivat, juoksivat kunnes Peikon kivimeri jäi kauas taakse. Kotiin päästyään he vannoivat, etteivät ikinä palaa sinne – paitsi ehkä piilottamaan geokätkön.
Geokätkössä on ns. FTF-sinetti eli geokätkö ei aukea ensimmäisellä kerralla ilman sinetin vetämistä irti.
--
In Laajasalo’s Yliskylä, close to the scent of the sea, lies a place few know: the Troll’s Stone Sea. Local children tell stories about it—stones that look ordinary in daylight but glow with a strange, flickering light after dark. Adults dismiss it as nonsense, but every child in Yliskylä knows that the Stone Sea isn’t a place to go alone.
One misty autumn evening, Sanni and her best friend Jere decided to sneak over to the Stone Sea. With a flashlight in hand, Sanni stepped onto the edge of the stone field, feeling a heavy stillness in the air. As they moved further in, the colors of the stones began to shift—grey and black stones took on shades of purple, green, and blue. A chill crept up Sanni's spine as Jere's breath steamed in the cool air.
Suddenly, there was a strange rustling sound between the rocks. “Did you hear that?” Jere asked, his voice trembling. Sanni froze, glancing back, and saw a tiny black eye peeking out from beneath a large stone. The troll was watching them.
The troll claimed to live beneath the stones, guarding the sea. Anyone who entered its realm without permission might disappear forever. The stones’ glow brightened, and they began shifting, forming a path that led to the depths of the Stone Sea. Sanni and Jere didn’t dare move, but a mischievous glint sparkled in the troll’s eye.
“You’re safe this time,” the troll muttered in a low, gravelly voice, and the children understood the warning. They turned and ran, not stopping until the Stone Sea was far behind them. Once home, they promised never to go back—well, maybe someday to hide a geocache.
The geocache has an "FTF seal," meaning it won't open on the first try without pulling off the seal.