4. LUKU
Joulukuu 2027
Jästirouva on sairastellut syksystä asti. Kuumetta, yskää, huimausta. Lääkevarastot ovat huvenneet ja pari antibioottikuuria auttoivat aluksi, mutta eivät lopullisesti. Tilanne on mennyt nyt huonompaan suuntaan ja ysköksissä on mukana verta.
”Aiemmin tää ois varmaan hoitunut muutamalla lääkärikäynnillä.” hän sanoi yskimisen välissä. ”Kyllä se hoituu nytkin!” sanoin. ”Mä käyn kauempana taloissa etsimässä lääkkeitä. Seuraava antibiootti auttaa varmasti!” ”Niistäkin lähtee ajan mittaan tehot.” hän sanoi ja kääntyi kyljelleen uuden yskänkohtauksen tullessa.
Oikeassahan hän on, lääkkeet muuttuvat ennen pitkää tehottomiksi. Mun on silti pakko yrittää.
Seuraavana aamuna ruokin rouvan ja kissan ja pakkasin eväät mukaan. ”Mihin asti menet?” rouva kysyi. ”Pilkanmaahan suoraan tuolta suon poikki. Menee myöhään ennen kuin olen takaisin.” ”Ole varovainen, rakas!” hän sanoi ja halasi minua. ”Olen. Mene lepäämään nyt ja ota kissa kainaloon.” Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Se kumpu missä käytiin aina piknikillä.” ”Joo, mitä siitä?” kysyin. ”Mä haluan, että sä hautaat mut sinne.” ”Älä nyt höpötä!” sanoin ja menin ovesta ennen kuin hän ehti nähdä kyyneleet poskillani.