Rutikan seudulla on aina ollut urheilullista porukkaa. Ensin harjoiteltiin metsäpoluilla juoksua, sitten heiteltiin keihästä pellon laitaan ja lopulta joku keksi; "Entäpä jos treenattaisiin ylöspäin?"
Siitä syntyivät Rutikan omat erikoiskisat. Lajina ei ollut sadan metrin sprintti eikä pituushyppy vaan rohkeuskiipeily. Säännöt olivat yksinkertaiset: kiipeä sinne, mihin muut eivät tohdi. Voittajalle ei jaettu pokaalia, mutta sai nimmarin purkkiin puussa.
Nyt sinulla on mahdollisuus jatkaa tätä perinnettä. Mutta varo: tämä ei ole sohvaperunoiden laji. Tarvitset kiipeilyvarusteet, hyvän otteen - ja mieluiten myös kaverin, joka varmistaa, ettei homma lipsahda huumorin lisäksi muuallekin.
Yksi Rutikan urheilijoiden erikoislaji on lohikäärmeratsastus.
Joka vuosi, kun syyskuun ensimmäinen täysikuu kohoaa Hausjärven taivaalle ja sumu laskeutuu Rutikanlammen ylle kuin silkkiverho, alkaa tapahtua jotakin, mistä vain harvat tietävät. Lammen pohjassa uinuvat lohikäärmeet – alun perin Kiinan mystisiltä vuorilta lähtöisin olevat Qinglong, Baihu ja Shenlong – heräävät kutsuun, joka kaikuu maan syvyyksiin kauas lammen pohjan kammioihin.
Kutsun antaa vanha rituaali, jonka suorittaa salainen veljeskunta nimeltä Rutikan Kuu, jonka johtajana oli alun perin eräs punapää Rööperistä. He kokoontuvat lammen rannalle, pukeutuneina sammaleenvihreisiin viittoihin, ja laulavat ikivanhaa sävelmää, joka avaa portin kahden maailman välillä. Lohikäärmeet nousevat vedestä, hohtaen sinistä ja kultaa, ja niiden selkään kiipeävät valitut ratsastajat – rohkeimmat niistä, jotka ovat nähneet lohikäärmeen unessaan.
Kilpareitti kulkee Hyvinkään Kaukasten metsien halki, nousee taivaalle ja suuntaa kohti Siperian tundraa ja aina Jäämeren rannoille saakka, missä jääkarhut katsovat taivaalle ja huokaavat. Sieltä lohikäärmeet lentävät Himalajan yli Kiinan vuorille, missä heidän esi-isänsä kerran vartioivat temppelien portteja. Ratsastajat keräävät matkan varrelta kolme elementtiä: tuulen, jään ja liekin – jokainen tuo voimaa lohikäärmeille paluumatkalle.
Kun he palaavat Rutikanlammelle, lohikäärmeet laskeutuvat veteen ja katoavat sen syvyyksiin, jättäen jälkeensä vain pyörteen ja hiljaisuuden. Ratsastajat eivät puhu kokemuksestaan – ei siksi, että he eivät haluaisi, vaan siksi, että sanat eivät riitä. Heidän silmissään näkyy kuitenkin jotakin muuttunutta: he ovat nähneet maailman selkärangan, lentäneet sen halki lohikäärmeen hengityksessä.
Jos satut kulkemaan Rutikanlammen ohi syyskuun täysikuun aikaan ja kuulet veden pinnasta nousevan huminan, älä pelästy. Se on vain Qinglong, joka venyttelee siipiään. Ja jos tunnet sydämessäsi kutsun – ehkä ensi vuonna sinä olet se, joka ratsastaa.