Olipa kerran tyttö nimeltä Liisa, joka putosi syvään kaninkoloon ja päätyi ihmeelliseen paikkaan, jota kutsuttiin Ihmemaaksi. Siellä kaikki oli vähän hassusti – teekutsut kestivät ikuisesti, kortit osasivat kävellä ja eläimet puhuivat.
Yhdessä metsässä Liisa tapasi oudon, mutta ystävällisen kissan. Kissa istui puussa ja hymyili niin leveästi, että sen hampaat loistivat kuin kuun sirppi. Se oli Irvikissa! 😺
Irvikissa osasi taikoa itsensä näkymättömäksi. Joskus näkyi vain sen hymy, joskus sen häntä, ja toisinaan vain sen silmät, jotka vilkkuivat pimeässä. Se nauroi usein ja puhui arvoituksia, jotka saivat Liisan nauramaan – tai vähän raapimaan päätään.
Kun Liisa kysyi:
“Voisitko kertoa minulle, mitä tietä minun pitäisi kulkea täältä?”
Irvikissa vastasi lempeästi:
“Se riippuu siitä, minne haluat mennä.”
Ja Liisa tajusi, että joskus pitää ensin tietää, mitä itse haluaa, ennen kuin osaa valita oikean tien.
Irvikissa ei ollut paha eikä hyvä – se oli vain viisas ja hieman hassu. Se auttoi Liisaa näkemään, että Ihmemaassa ei aina tarvitse ymmärtää kaikkea, vaan voi uskaltaa nauraa, kysellä ja ihmetellä.
