Espoonjoki oli vuosisatojen ajan kylien ja viljelyn selkäranka. Jokilaakson ravinteikkaat savimaat tekivät alueesta erityisen otollisen maanviljelylle, ja keskiajalta 1700-luvun lopulle pellot jaettiin sarkajakona kapeisiin, pitkänomaisiin kaistoihin. Jokaisella talolla oli useita sarkoja eri puolilla peltoaukeaa, jotta hyvä ja heikompi maa jakautuivat tasapuolisesti.
Espoonjoen varrella sarat kulkivat poikittain jokeen nähden. Näin yksittäinen sarka ulottui tulvalle alttiin jokivarren alamaalle ja edelleen kuivemmille, korkeammille maille. Ratkaisu tasasi viljelyolosuhteita ja pienensi tulvien ja kuivuuden aiheuttamia riskejä. Viljely edellytti tiivistä yhteistyötä: kylvö, niitto ja sadonkorjuu tehtiin yhteisesti sovittuun aikaan, ja pellot olivat pitkään aidattomia.
Avoin peltoaukea levittäytyi joen ympärille ja muodosti maiseman, joka on säilynyt pitkään tunnistettavana. 1700-luvun lopulla alkanut isojako purki sarkajaon ja kokosi hajallaan olleet peltokaistat suuremmiksi lohkoiksi. Tämä kätkö kutsuu pysähtymään maisemaan, jossa vuosisatojen maankäyttö on edelleen luettavissa maastosta.
Espoonjoki – the backbone of agriculture
The Espoo River was for centuries the backbone of local villages and agriculture. From the Middle Ages until the late 18th century, fields were divided into narrow strip fields running perpendicular to the river, balancing fertile and less fertile land. Later land consolidation reshaped the fields, but traces of centuries of land use are still visible in the landscape.