There is currently no goal for this item.

Hakkapeliitat

Hakkapeliitat olivat Ruotsin sotaväessä kolmikymmenvuotisen sodan aikana palvelleita suomalaisia ratsumiehiä. Aseinaan heillä oli kaksi ratsupistoolia ja miekka. Lisäksi varusteina saattoi olla kypärä, nahkahaarniska (költeri) tai teräksinen rintahaarniska, kyrassi. Hakkapeliitat ratsastivat suomalaisilla ruunilla. Ruotsin ratsuväki ja hakkapeliitat sen osana käytti 1600-luvun alussa täysin uutta ratsuväen rynnäkkötaktiikkaa, jonka tuloksena oli erinomainen sotamenestys. Nimi hakkapeliitta tuli sotahuudosta "Hakkaa päälle!".
Myöhemmin hakkapeliitoiksi on joissakin yhteyksissä kutsuttu kaikkia 30-vuotiseen sotaan osallistuneita suomalaisia sotilaita, myös jalkaväkeä.
 

Hakkapeliittojen taktiikka

 
Tuon ajan taisteluille tyypillisesti ratsuväki ratsasti taistelun aikana vihollisen ryhmityksen eteen ja ampui pistooleilla laukaukset, joko jalkaväkeä tai vihollisen ratsuväkeä kohden. Tämän jälkeen, yleisesti hyväksi katsotun tavan mukaan, ratsuväki ratsasti takaisin lataamaan pistoolinsa ja toisti hyökkäyksen. Tätä perinteistä taktiikkaa kutsutaan karakoloinniksi. Taistelun aikana ratsuväen tehtävänä oli häiritä vihollisen joukkoja ampumalla, pyrkiä koukkaamalla vihollisen taistelulinjan sivustaan tai selustaan, sekä koettaa estää vihollisen ratsuväen häirintäyrityksiä.

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf muokkasi sekä jalkaväen että ratsuväen taistelutaktiikkaa. Kuningas sai vaikutteita ratsuväen reformeihinsa Idän sotaretkiltä Puolaa ja Venäjää vastaan. Hän myös uudisti merkittävästi tykistöä. Jalkaväen uudistuksissa hän mukaili hollantilaista koulukuntaa ja Morits Oranialaista. Ruotsalainen uusi kolmen aselajin yhteistaktiikka muodostui onnistuneeksi yhdistelmäksi, joka todistettiin ensimmäisen kerran Breitenfeldissä 1631, kun uusi taktiikka löi perinteisen espanjalaisen taktiikan.

Hakkapeliitta kuvattuna vuonna 1940 julkaistussa postimerkissä.
Suomalaiset hakkapeliitat eivät eronneet muusta ruotsalaisratsuväestä taistelutaktiikaltaan, vaan kaikki yksiköt toimivat samalla tavalla. Taktiikkana oli, että ensin linjaan sijoitettu jalkaväki aloitti tulen. Linjana joukot pystyivät ampumaan huomattavasti suuremmalla tulivoimalla kuin vihollisen neliömäiseen muodostelmaan sijoitettu jalkaväki. Tykistö yhtyi tuleen kevyemmillä eli nopeammin ampuvilla tykeillä (rykmentintykki). Tulivoima mursi tehokkaasti vihollisen neliömuodostelmat, joita kutsuttiin espanjalaisten mukaan tercioiksi. Neliömuodostelman hajotessa heikkeni yleensä myös joukkojen taistelutahto ja kyky torjua ratsuväen rynnäkkö.

Jalkaväen heikennettyä vihollisen taisteluryhmitystä Ruotsin ratsuväki mursi vihollisen rintaman raivokkaalla rynnäköllä, jossa hevostakin käytettiin aseena. Ratsumiehet rynnäköivät tiiviinä kiilamuodostelmana, viereisen miehen polvi painettuna naapurin polvitaipeeseen. Lähietäisyydeltä, alle kymmenestä metristä, ammuttu pistoolien yhteislaukaus aiheutti viholliselle jopa jalkaväen muskettitulta pahemmat tappiot, ja oli paljon tehokkaampaa tulenkäyttöä kuin karakolointi. Yhteislaukauksen jälkeen ruotsalaiset eivät kääntyneetkään takaisin, kuten karakolointiin kuului, vaan paljastivat miekkansa ja ratsastivat suoraan vihollisryhmitykseen. Jos vihollinen onnistuttiin lyömään näin, saattoi se kääntää koko taistelun kulun. Useissa tilanteissa hakkapeliitat pyrkivät lähitaistelukontaktiin vihollisen ratsuväen kanssa heti taistelun alettua.

Hakkapeliitat osoittautuivat myös kykeneviksi taistelemaan raskaammin varustettuja keisarillisia kyrassieereja vastaan. Tämä vaikutti myös hakkapeliittojen maineen kasvuun yliluonnollisena joukkona, kun raskaasti haarniskoitu keisarillinen ratsuväki pakeni pienillä hevosilla taisteluun ratsastavia, haarniskoimattomia hakkapeliittoja. Myös suomalaisten joukkojen poikkeuksellinen tapa taistella lähes hiljaa, ilman jatkuvaa huutamista, oli sen aikaisista sotilaista pelottavaa.
Hakkapeliitat olivat ensimmäinen joukkotyyppi, joka käytti suomenhevosta taistelussa. Suomenhevosessa yhdistyvät kylmä- ja lämminverihevosten hyvät ominaisuudet; vaikka suomenhevonen ei ole yhtä nopea ja ketterä kuin lämminverihevoset, se on hyvin sitkeä eikä väsy helposti.

Hakkapeliitat sulautuivat lopulta Ruotsin sotaväen muuhun ratsuväkeen 1600-luvun lopulle tultaessa.

Hakkapeliittojen legenda

 
Suomessa aiemmin esitetyn romantisoidun näkemyksen mukaan hakkapeliitat olivat tunnettuja sotasankareita. Toisaalta hakkapeliitat on esitetty keskieurooppalaisten kansantarinoiden mukaan pelättyinä ja julmina.
 
Todellisuudessa suomalaisia ei aikalaistodistuksissa pahemmin eroteltu muusta Ruotsin armeijasta. Korkeintaan Ruotsin armeijan joukoista eroteltiin ulkomaiset palkkasotilaat, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat samaa armeijan kantajoukkoa. Tutkija Detlev Pleiss pitää ruotsalais-/suomalaisarmeijaa kurinalaisena ja väestöä kohtaan jokseenkin hyväkäytöksisenä, erotuksena palkkasotilasjoukoista. Ero korostui etenkin vallattuja kaupunkeja miehitettäessä.

Historioitsijat Eino Jutikkala ja Kauko Pirinen esittävät syyn hakkapeliittojen esitetylle julmuudelle kirjassaan A History of Finland. Suomalaiset sotilaat, myös ratsuväki, palvelivat aiemmin pääosin idässä (mm. Jakob De la Gardien mukana ja tämän isän alaisuudessa). Itäisellä rintamalla ei ollut Länsi-Euroopalle tyypillistä palkkasotilaskulttuuria, ja siellä sota kaikkiaan vaati enemmän uhreja ollen lähempänä totaalista sotaa. Palkkasotilaskulttuurissa eilisen vihollinen saattoi vangiksi jäätyään hyvinkin olla huomisen uskollinen aseveli. Ruotsin armeija sen sijaan oli tottunut siihen, että vihollinen kuului tappaa. Näin ollen saapuessaan Saksaan Ruotsin armeija, mukaan lukien suomalainen ratsuväki, kävi aggressiivisempaa sotaa kuin katoliset viholliset. Samaa tapahtui jo Puolan sodan aikana, josta Jutikkala ja Pirinen kertovat esimerkin: puolalainen upseeri oli vankienvaihdon yhteydessä pyytänyt ruotsalaisupseeria olemaan tappamatta kaikkia vankeja, "koska me puolalaisetkin olemme kristittyjä".

Vihollissotilaiden joukossa hakkapeliittoja kyllä kunnioitettiin ja pelättiinkin, pidettiin jopa taikakeinoja omaavina. Tähän on todennäköisimmin syynä poikkeuksellisen hyvä sotamenestys. Lappalainen esittää menestyksen yhdeksi syyksi hakkapeliittojen sopeutumisen sodan kovaan arkipäivään: vieraalla maalla kaukana kotoa ei kielitaidottomilla suomalaisilla ollut muuta turvaa kuin itsensä ja oma joukkonsa, oli sopeuduttava ja hoidettava annettu tehtävä.
Hakkapeliitta-historiaa ei aina ole pidetty suomalaisille edullisena. Kun maalle alettiin etsiä ensimmäistä kertaa kansallisia suurmiehiä 1800-luvulla, korostettiin sivistyshistorian edustajia sotasankareiden sijaan. Suomalaisten erikoislaatuisuudeksi ei haluttu nähdä sotaisuutta.

Lähde: Wikipedia