Aurinko kun päätti retken
siskoistaan jäi jälkeen hetken
päivänsäde viimeinen.
Hämärä jo maille hiipi,
päivänsäde kultasiipi
juuri aikoi lentää eestä sen,
kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan,
se juuri oli noussut luolastaan.
Kas menninkäinen ennen päivänlaskua ei voi
milloinkaan elää päällä maan.
Katselivat toisiansa,
menninkäinen rinnassansa
tunsi kummaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiäni,
mutt' en ole eläissäni
nähnyt mitään yhtä ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
- on pimeässä helppo taivaltaa.
Jää luokseni niin kotiluolaan näytän sulle tien
- ja sinut armaakseni vien!"
Säde vastas: "Peikkokulta,
pimeys vie hengen multa
enkä toivo kuolemaa.
Pois mun täytyy heti mennä,
ellen kohta valoon lennä
niin en hetkeäkään elää saa!"
Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin,
kun menninkäinen yksin tallustaa,
hän miettii miksi toinen täällä valon lapsi on
ja toinen yötä rakastaa.
Reino Helismaa