Turve on suokasvien jäännöksistä epätäydellisen hajoamisen tuloksena muodostunutta eloperäistä maa-ainesta, jota kerrostuu muodostumispaikalleen. Geologisesti turpeeksi luokitellaan aines, jonka orgaanisen aineen osuus kuivamassasta on vähintään 75 prosenttia.
Turpeen hyödyntäminen energiantuotannossa tuli teknisesti mahdolliseksi jo 1800-luvulla, mutta sen käyttö lisääntyi vasta 1900-luvun puolella. Erityisesti 1970-luvun öljykriisistä lähtien turpeen energiakäytöllä on turvattu Suomen energiaomavaraisuutta ja huoltovarmuutta.
Nykyään soiden ja turvemaiden käyttöä ohjaavat suoraan tai välillisesti lukuisat säädökset, sopimukset ja linjaukset. Ohjauskeinoilla pyritään edistämään soiden käyttöä sekä vaikuttamaan soiden ja turvemaiden käytöstä aiheutuvien haittojen hallintaan sekä erilaisten käyttömuotojen sijainnin ohjaamiseen.
Suoluonnon tilan turvaamiseen ja vesiensuojeluun tähtäävät linjaukset ja ohjauskeinot koskevat kaikkia soiden ja turvemaiden käyttömuotoja. Lisäksi soiden ja turvemaiden käytössä sovellettaviin toimintatapoihin eri toimialoilla ja niistä saatavien tuotteiden markkinakohteluun sekä energiantuotannon huoltovarmuuteen on käytössä ohjauskeinoja.
Suomen turvemaista turvetuotannossa on noin 68 000 hehtaaria. Vuonna 2009 energiaturpeen tuotannossa oli 62 000 hehtaari ja ympäristöturpeiden tuotannossa 5 100 hehtaaria turvemaata.
Turvetuotanto on kausiluonteista. Turpeen tuotantokausi ajoittuu normaalivuosina toukokuun puolivälistä syyskuun alkuun. Keskimääräisenä kesänä on 40–50 vuorokautta, jolloin tuotanto on mahdollista.
Tuotanto on myös sääriippuvaista, ja hehtaarituotokset vaihtelevat sekä vuosi- että aluetasolla Vuosina 1995–2004 energiaturpeen tuotanto oli keskimäärin hieman yli 400 megawattituntia hehtaarilta. Turpeen kokonaistuotanto on vaihdellut 2000-luvulla 11 terawattitunnista 35 terawattituntiin.