Vanha aviopari Heikki ja Martta asui omakotitalossa Joensuun Kanervalassa. He olivat viettäneet joulua kaksin jo monta vuotta siitä lähtien, kun lapset muuttivat pois kotoa Etelä-Suomeen. Tämä joulu oli kuitenkin erilainen, sillä heidän kolme lapsenlastaan olivat tulossa heidän luokseen joulun viettoon. Tarvittiin luonnollisesti joulukuusi, joten Martta lähetti Heikin kuusenhakuun. Heikki päätti lähteä laittomille teille ja käydä sahaamassa kuusentaimen jostain metsästä.
– Kuusiin myyjät pyytäät nii valtavvii rahhoi joulukuusista, ettei niitä eläkelläine raahi osttaa. Mieluummi mie käy hakemassa kuuse ihe jostakii kuusikosta, vaik se periaatteessa onkii vääri.
Heikki ei ollut varma, mistä kuusia löytyy, mutta hän muisti nähneensä joskus Linnunlahdella hiihtäessään paljon erilaisia kuusia tietyllä pienellä alueella. Hän päätti lähteä autolla sinne ja katsella, löytyisikö sieltä sopiva joulukuusi. Martta, joka jäi paistamaan joulupiiraita, antoi vielä läksiäisiksi muutaman ohjeen.
– Ehikkii sit maholisimma hieno kuus, nii jot lapsellapset varmast viihtyyt täälä. Semmone tuuhee, jot sen saap hyväst koristellee, ja sopiva korkee, jot se mahtuu olemaa sisällä ja jot se alle mahttuu kivasti lahjoja. Ei sit mittää liia omituista, vaa iha perinteise malline.
Heikki saapui autolla parkkipaikalle (annettuihin koordinaatteihin) ja otti puukkosahan takakontista. Hän käveli kasvitieteellisen puiston opastekyltin luokse, löysi sen kartasta havupuupuiston ja vertasi karttaa mukaan ottamaansa paperikarttaan.
– Mitäs sannoo vanha kunno peruskartta... sen mukkaa tuo risteys ois tästä kohtaa tosisuunnassa satakakskytäyks astetta
ja matkaa siihe ois satakakskytäkaheksan metrii.
Sehä onkii tuossa iha lähellä. Lähenpä sinne.
Hän käveli risteykseen, josta hiihtolatu erkani tiestä havupuupuistoon. Sinä talvena oli satanut jo marraskuussa paljon lunta, joten hiihtolatuja voitiin pitää auki jo ennen joulua. Heikki hyppäsi ketterästi ladun toiselle puolelle ja lähti seuraamaan polkulinjaa kohti havupuupuistoa hangessa kahlaten ja varoen tallomasta hiihtolatua. Hetken päästä kuusia alkoi näkyä.
– Nuo ensmäiset o vasta taimmii... iha liia pienii.
– Mut mites nuo seurraavat? Iha hyvännäkösii, ehkä vähä liia isoja... onpas niissä ouvot paksut rungot. Mitähää nää oikkei on? Ahaa, douglaskuusii. Ei nää oikkei sovellu joulukuusiks, ko ei niiss oo kunno latvoja.
Heikki jatkoi matkaa, ja polun varrella näkyi monenlaisia hyvinkin erilaisia kuusia.
– Onpas hauskoja käkkäröitä tuossa oikeella... harmaadouglaskuusii näköjää.
– Ja tuossa vasemmalla o pari tosi kommeeta ja issoo kuusta... nuo ei vaa mahu millää sisälle, eikä niitä sais millää vienee pois autolla.
– Mut mikäs tää seurraava o oikeella? Eihää tää ees näytä kuuselta. Koreantuija... juu ei.
– Tuossa vasemmalla on taas vähä douglaskuuse näkösii... mut näähä onkii näköjää ohotanpihtoja. Pari ois oikee hyvvii joulukuusiks, mut mie taija viel jatkaa tutkailluu. Näyttäähä tätä puistoo viel jatkuva.
– Taas o oikeella samallaine erikoine ko äske... ehkä viel enempi pensasmaine... ahaa, jättituija.
– Vasemmalla puolella pihtat vaa jatkuut. Nää o näköjää ussurinpihtoja. Ei mikkää noista oo oikkei sopiva joulukuuseks.
– Onpas valtava kokosii kuusii nytte oikeella... mustakuusii näköjää. Ei noita saa mahtumaa sisälle.
– Jällee o oikeella jotakii outouksii... eihä noissa oo ees neulassii. Jottai tuijii taas varmaa... joo, kanadantuijii.
– Mitäs sit... nää kuuset alkaat jo olla liia suurii. Vasemmalla näkkyy oleva lissää pihtoja, mut näissä taittaa olla isommat neulaset ko aiemmissa... ahaa, nää o siperianpihtoja.
– Isot kuuset jatkuut oikeella... mut näähä ei ookkaa ennää mustakuusii vaa punakuusii. Ei niissä kyllä paljoo punasta näy... muuta ko kuivanneita neulassii.
– Hassui ilmestyksii vasemmalla... oksat kasvaat melkei vaakatasossa. Näyttäät oleva lännenpihtoja ja purppurapihtoja. Alaoksii alle mahtus hyvin lahjapakettiloita... mut ei nää oo riittävä tuuheita kunno joulukuusiks.
– Oikeella näkkyy oleva serbiankuusii... e'ellee aiva liia suurrii.
– Tuola etempänä oikeella taas o iha päivvastassii tappauksii ko äske. Noi roikkuvvii oksii ei varmaa sais ees ripustannee koristeita. Surukuusiihaa ne.
– Mitäs nuo seurraavat on? Eihää niissä oo ees kunno neulassii! Okakuusii näköjää.
– Nuo seurraavat ruipelot o varmaa käärmekuusii... oon nähny tuollassii joskus. Joo-o... ei tuollasta voi viiä joulukuuseks... lapsellapset varmaa vaa pelkäis sitä.
– Pihtat vaa jatkuut vasemmalla... nää o näköjää palsamipihtoja. Vieläkkii iha liia suurii joulukuusiks.
Heikki saapui lopulta isojen polkujen risteykseen ja päätti lähteä siitä ensiksi vasemmalle.
– Mie taia lähtee tästä ensiks vasemmalle... vaa nää kuuset taitaat kyl olla aina vaa suurempii. Mitäs täällä on? Lissää lännenpihtoja... taikinamarjoja...
virginianpihtoja... lissää palsamipihtoja... japaninpihtoja. Kaikki liia isoja.
– Tuolla näkkyy jo Heinäpuro ylittävä silta, elikkä havupuupuisto loppuu siinä suunnassa tähä. Jospas lähen kahtommaa, mitä siellä risteykse kolmannessa suunnassa on.
– Tuossaha o viitta lehtikuusmehtää... turha sinne o mennä. Ei lehtikuuset näytä yhtää miltää talviaikkaa. Etteepäi vaa.
Kohta Heikki oli taas samassa risteyksessä ja kääntyi vasemmalle polulle.
– Oikeella o taas lissää serbiankuusii... iha yhtä suurii ko aiemmatkii. Ja mustakuusii... onpas niitä paljo.
– Onpas pienii kitukasvusii tuossa oikeella... vai onkohaa ne vaa taimii? Sitkankuusii ovat näköjää.
– Taas serbiankuusii... Ja tuolla on taas viitta lehtikuusmehtää, ja eessäpäi alkaa näköjää mäntypuisto. Ei täältä sittenkää löytyny mittää joulukuuseks sopivaa, jote... pittää kai vaa lähtee takasii autolle.
Heikki lähti kävelemään risteyksestä autolle päin, ja käveltyään noin neljäkymmentäviisi metriä hän sattui vilkaisemaan oikealle.
– Onpas siinä kommee kuollu koivu... liekkö jo käyny lahhoomaa. Mut... tuossahaa o justii sen kohalla pien rypäs kuusetaimii, ja yks niistä o iha täyelline joulukuus. Justii hyvä... par'metrine, sopiva tuuhee, just semmone perinteine, mimmone joka joulu o aina ollukkii. Tän mie ota. Ei kukkaa ees huomaa, jos yks pikku kuus hävvii tämmösestä ryppäästä.
Hän sahasi kuusen niin läheltä maanrajaa, ettei maahan jäänyt törröttävää kantoa, ja nosti sen olalleen. Samassa hän näki sivusilmällään, kun jokin putosi kuusen oksasta maahan.
– Mikäs tää o? Geokätkö, älä vie pois... ahaa, tää o niitä geokätköjä. Muistaaksei lukasi joskus lehestä jutun, ko heillä ol ollu joku kokkoontumine Kuoringalla. Vai tämmössii perässä hyö ryynäät pitki mehtii. Iha hölmöö touhuu miu mielestä. Laitanpa sen tuoho viereisee kuusee, nii pyssyy kivasti löyettävänä.
Tämän jälkeen Heikki käveli kuusen kanssa autolle ja vei sen kotiin. Kuusi oli juuri Martan toiveen mukainen, joten he koristelivat sen ja kasasivat lapsenlasten joululahjat alaoksien alle. Lapsenlapset saapuivat aatonaattona ja ihastuivat heti ukon hakemaan joulukuuseen. Martan laittamat jouluruoat olivat karjalaiseen tapaan runsaat ja maukkaat, ja lahjat olivat oikein mieluisia. Kukaan lapsenlapsista ei ollut eläissään viettänyt niin hienoa joulua, ja he toivoivatkin pääsevänsä tulevinakin vuosina mummolaan joulunviettoon.
Huomioitavaa:
- On suositeltavaa olla liikenteessä valoisaan aikaan, sillä tarinan seuraaminen ja kuusien ihailu on vaikeampaa pimeässä. Kätkö toki löytyy mihin vuorokaudenaikaan tahansa.
- Jos osalle reitistä on tehty hiihtolatu (yleensä tammikuusta maaliskuuhun), älä tallo sitä vaan kulje sen vieressä.
- Kätkö aukeaa helpoiten puristamalla sauman kohdasta. Voimaa saa käyttää tarvittaessa: purkin ei pitäisi rikkoutua liian herkästi. Ripustusta tosin kannattaa vähän varoa.
- Tosielämässä joulukuusia ei saa ottaa toisen maalta, joten sen suhteen tarinan esimerkkiä ei pidä missään nimessä seurata.