KIVEKSEN ROSVOT
Oulujärvi lienee Suomen sisävesistä ainoa, jolla on todistettavasti harjoitettu merirosvousta. Asialla olivat kovaluontoiset Kiveksen rosvot, jotka nälkävuosien aikana 1860 - luvulla saalistivat Oulujärven ulapoilla pahaa aavistamattomia tervansoutajia ja muita järvellä liikkujia sekä rantakylien tilallisia.
Kiveksen kylä, jota rosvot pitivät tukikohtanaan, sijaitsee Oulujärven Paltaselän pohjoisrannalla Varislahden ja Varisjoen tuntumassa. Se oli vielä viime vuosisadan alkupuolella vähäpätöinen taloryväs, joka hetkeksi virkosi eloon Kiveksen ruukin myötä 1850-luvun puolivälissä. Kun ruukki muutaman vuoden toiminnan jälkeen lopetettiin, jäi kylään ja sen lähiseudulle joukko työttömiä nuorukaisia, jotka toimettomina kuluttivat aikaansa erilaisten paheiden parissa. Koska kylä oli syrjäinen, ei virkavallan kourakaan kovin helposti ulottunut sinne, joten Kivekselle ehti muutamassa vuodessa kerääntyä melkoinen joutomiesten sakki. Se luisui nopeasti rikosten poluille ja 1860-luvulle tultaessa rosvot harjoittivat tuottoisaa merirosvousta Oulujärvellä.
Kiveksen rosvot väijyivät tervansoutuaikaan yksinäisiä tervatalonpoikia joko Toukan tai Ärjän tienoilla ja iskivät yllättäen känsäkourien kimppuun. Rosvot veivät uhreiltaan rahat, tervat, eväät ja mahdolliset arvoesineet. Isku saattoi tapahtua keskellä vesiselkää tai saarissa, jonne tervamiehet olivat rantautuneet yökuntiin. Häikäilemättä rosvokopla hiipi pimeinä elokuun loppupuolen öinä myös Oulujärven rantakyliin Mela- ja Mieslahteen sekä Paltaniemelle ja varasti talollisten aitoista viljaa varsinkin nälkävuosien aikana.
Kiveksen rosvojen johtajina olivat Juho Heikki Mulari ja Henrik Ananias Karppinen, jota kutsuttiin rosvovuosina Patju-Heikiksi. Juho Mulari kohosi aluksi koplan johtajaksi ja sai pian pelätyn maineen seudulla. Kyläläiset eivät uskaltaneet nousta häntä ja hänen joukkiotaan vastaan. Muutaman vuoden rötöstelyn jälkeen virkavalta kuitenkin sai Mularin kiinni ja hänet lähetettiin Oulun vankilaan. Rangaistuksen aikana Kiveksen rosvojen johtajaksi kohosi Patju-Heikki, kirkonkirjojen mukaan vuonna 1843 syntynyt torpparinpoika. Hän oli vanttera miehen köriläs, jolle voimiltaan pärjäsi vain hänen veljensä Talas-Eera.
Kiveksen kylän jumalaton meno herätti pian pahennusta Paltamon pitäjän isännissä, jotka vaativat virkavaltaa tarttumaan asiaan.
Rosvot majailivat usein Kivesjärvellä Ahteen talossa. Tietäessään kasakoitten olevan ratsain tulossa, he sahasivat Alanteen lahteen railoja, joihin kasakat ajoivat talvihämärässä. Syntyneen sekasorron jälkeen kasakat katsoivat paremmaksi palata takaisin osastoihinsa. Rosvot välttelivät kasakoita, mutta joskus sattui kahakoita, joissa vankat rosvot voittivat ja kasakat joutuivat lähtemään verissäpäin takaisin. Kasakat eivät itsekään olleet kansan keskuudessa kovin suuressa suosiossa. Heitä piti syöttää ja juottaa ja heidän käytöksensä oli ylimielistä kansaa kohtaan.
Isäntämiehet päättivät topakasti anoa kuvernööriltä voimatoimia rosvojen kiinnisaamiseksi. Kylään oli saatava apunimismies ja hänen avukseen riittävä joukko sotamiehiä. Varmemmaksi vakuudeksi pitäjänkokous lupasi rosvosakin johtajasta Juho Mularista 40 markan kiinniottopalkkion, mikä noihin aikoihin oli melkoinen rahasumma.
Tiettävästi Kiveksen kylään lähetettiin jonkinlainen kasakkaosasto uudestaan, mutta se joutui verissäpäin palaamaan takaisin. Ilmeisesti maa alkoi polttaa Mularin jalkojen alla, sillä hänestä ei näy enää tietoja vuoden 1864 jälkeen. Voi myös olla, että kiinniottopalkkion vuoksi hänet saatiin lopulta kiinni. Olisi luullut, että rötöstely olisi loppunut Oulujärven rantamilla, mutta toisin kävi. Nälkävuosien aikana rötöstelyt vain lisääntyivät. Rosvot eivät aikoneet nääntyä nälkään vaan häikäilemättä tyhjentelivät yösydännä rantakylien talollisten jyvälaareja. Rosvot eivät kuitenkaan itse pitäneet kaikkia viljoja vaan jakoivat osan Kiveskylän asukkaille. Robin Hood -maine aiheutti sen, ettei vallesmanni senkään vertaa kuin aikaisemmin onnistunut rosvojahdissa.
Miehet aloittivat jälleen rosvouksen Oulujärvellä, jossa oli nälkävuosien vuoksi runsaasti Ylämaiden tervatalonpoikia matkalla Ouluun. He olivat helppo saalis Kiveksen rosvoille, joista noihin aikoihin käytettiin myös nimeä Variskylän varkaat. Moni kaitakasvoinen soutaja sai luovuttaa tavaransa parempaan talteen ja kiitti luojaansa, ettei menettänyt henkikultaansa järven pohjassa. Kukaan ei osaa tarkasti sanoa, kuinka monta ryöstöä rosvot tekivät, mutta yleisestä pelosta päätellen määrä oli huomattava. Eivätkä suinkaan kaikki tapaukset tulleet viranomaisten tietoon. Puhtaaksi kynitty talonpoika saattoi jättää koston pelossa ilmiannon tekemättä.
Joskus onni hylkäsi rosvot. Syksyllä 1867 Kiveksen rosvot jälleen tyhjentelivät rantakylien viljalaareja niin ahkerasti, etteivät talokkaat saaneet yön eikä päivänkään rauhaa. Oulun Wiikko-Sanomissa kirjoitettiin, kuinka rosvokoplan kaksi johtomiestä viimein saatiin kiinni. Patju-Heikki eli Heikki Karppinen ja hänen veljensä Samuel olivat olleet ryöstelymatkalla pimeinä syysöinä Oulujärvellä. He anastivat Toukansaaressa yöpyneiltä tervansoutajilta eväät ja soutivat sen jälkeen Oulujärven etelärannalla sijaitsevaan Lapinniemen taloon, jonne he murtautuivat ja veivät sieltä arvoesineitä sisältävän kirstun. Ryöstösaalis mukanaan vorot pakenivat Ärjänsaareen, jota he pitivät tukikohtanaan.
Mitä sitten tapahtui, siitä kertoo Oulun Wiikko-Sanomat uutisessaan näin:
"Aamulla, heti päivän tultua, havaitsi talonväki käyneeksi yön aikana liika rohkiaita vieraita ruveten heitä peräänkuulustelemaan ja kohta nähtiin vene viimeksi mainitun saaren rannalla, jota katsomaan lähti 3 miestä. Varkaat nähtyään heitä jälestä ajettavan, lähtivät soutamaan pakoon Kiveskylään päin, vaan havaittuaan sen turhaksi laskivat takaisin saaren rantaan ja työntyivät metsään. Nytpä ottivat perästä ajajat heidän veneensä jättäen heidät autioon saareen, ja ilmoittivat asian vallesmannille."
Virkavalta saapui paikalle apujoukkojen kanssa ja sai lopulta Ärjän sisäosiin paenneet rosvot kiinni. Miehet vietiin raudoissa oikeuden eteen, joka määräsi heille 22 paria raippoja. Ilmeisesti oikeudelle ei selvinnyt, millaisia kaloja haaviin oli tarttunut, sillä raipparangaistuksen jälkeen miekkoset laskettiin vapaalle jalalle. Ilmeisesti lyönnit tehosivat, sillä tarinoiden mukaan hurja Patju-Heikki talttui tämän jälkeen ja solmi avioliiton Hedvig Kaisa Pienniemen kanssa. Pari muutti myöhemmin Utajärvelle."
Rosvoilu ei kuitenkaan loppunut siihen. Suurten nälkävuosien aikaan 1867-1869 ahdinko oli kova. Kainuun juureva väestö oli tottunut tyynesti alistumaan kohtaloonsa. Nälkä oli sellainen herra, että sen edessä oli aina nöyrrytty. Nytkin sen edessä oli taivuttava. Näin opettivat kirkko ja korkea esivalta, jotka pelotteluin ja verhotuin uhkauksin halusivat pitää rahvaan kurissa. Vaikka suurin osa kihlakuntalaisista tyytyikin osaansa ja nääntyi lainkuuliaisesti vöyreän talokkaan jyvälaarien ääreen eikä kajonnut toisen omaan, eivät kaikki kuitenkaan tyytyneet alistumaan kohtaloonsa.
Lähteet
Heikkinen Reijo, Oulujärvi - Kainuun meri. Jyväskylä 1989.
Heikkinen Reijo - Lackman Matti, Korpikansan kintereillä. Kainuun työväenliikkeen historia. Kajaani 1986.
Heikkinen Reijo, Myyttinen Kiveksen ruukki. Kainuun Sanomat 1990.