Sieniä on kaikkialla ympärillämme kaikkina vuodenaikoina. Vaikkemme aina näekään sieniä, niiden toiminnan huomaa maassa, vedessä ja ilmassa; maahan pudonnut lehti hajoaa, puukasa lahoaa, leipä homehtuu ja pullataikina nousee. Sienten itiöitä on sisä- ja ulkoilmassa aina. Sienestyksellä tarkoitetaan luonnossa kasvavien sienien poimintaa, etenkin ruoaksi kelpaavien sienten keräämistä. Sienestyksellä on Suomessa pitkät perinteet. Jo ensimmäiset Suomeen tulleet metsästäjä-keräilijät hyödynsivät sieniä muiden luonnonantimien ohella. Sieniä kerätään omaan käyttöön ja myyntiin. Myynnistä saatu tulo on verovapaata, jos keräät ja myyt sienet itse. Sienestys on sallittua jokamiehenoikeudella. Ruokasienemme elävät osana metsäekosysteemiä puiden kasvua edistäen. Useimmat sienet ovat puidemme juurisieniä, ja niillä on elintärkeä tehtävä veden ja ravinteiden vaihdossa. Jokaisella puulajilla on omat juurisienensä, mikä johtaa sienilajiston vaihteluun eri puulajien välillä. Osa sienistä on karikkeen tai puun lahottajia. Nämä sienet vapauttavat ravinteita uudelleen käyttökelpoiseen muotoon puille ja muille metsien pienikokoisemmille kasveille. Sienirihmastot reagoivat myös maaperän häiriöihin. Syötäväksi kelpaavia eri sienilajeja on satoja. Saman sienilajin sisällä voi löytyä useita hyviä ruokasieniä, mutta myös ruokasieneksi kelpaamattomia ja hyvin myrkyllisiäkin sieniä (esim. seitikit).
Metsiemme ruokasieniä on monenlaisia.
syötäväksi kelpaaviin sieniin kuuluu mm. haperoita, rouskuja, tatteja, vahveroita, malikoita, vahakkaita, valmuskoita, seitikkejä, herkkusieniä, kääpiä ja tryffelejä:
- Haperot ovat toiseksi lajirikkain sienisuku Suomessa. Haperolajeja tunnetaan Suomesta noin 130. Monet haperot ovat erinomaisia ruokasieniä, eikä niihin kuulu yhtään myrkyllistä lajia. Haperon tunnistaa helposti siitä, että jalkaa taitettaessa se "hapertuu" eli murtuu pieniksi pesusienimäisiksi paloiksi. Mallon harmaantuminen vahingoittuneista kohdista on myös erinomainen tuntomerkki. Jalan pintaa voi kevyesti rapsuttaa ja muutamien minuuttien jälkeen havainnoida onko malto harmaantunut. Haperoksi tunnistamisen jälkeen sienestä voi vaaratta maistaa palan (se on sylkäistävä kuitenkin pois), osa lajeista on kirpeitä, jopa polttavia. Maultaan miedot haperot kelpaavat käytettäviksi sellaisenaan, voimakkaan makuiset voi kiehauttaa, jotta maun saa pois.
- Rouskut ovat tyypillisesti kovamaltoisia ja keskikokoisia tai kookkaita sieniä joskin myös pieniä lajeja kuuluu sukuun. Rouskulajeja tunnetaan Suomesta noin 70. Erityistuntomerkkinä rouskuille on maitiaisneste, joka erittyy maitiaisrihmoista sientä rikottaessa. Suurimmalla osalla lajeista maitiaisneste on valkoista. Rouskut on ryöpättävä ennen syömistä. Lakritsirouskun (mieto) myrkky ei välttämättä poistu ryöppäämällä, joten sen käyttämistä ei suositella. Lakritsirouskun tunnistaa kuitenkin helposti siitä, että sen maitiaisneste on kirkasta, eikä maitomaisen valkoista.
- Tatit koostuvat useasta suvusta, joiden lajimäärä Suomessa on yhteensä noin 70. Tatit ovat arvostettuja ruokasieniä. Suomessa esiintyvistä tattilajeista suurin osa on syötäviä, ja varsin moni laji herkullisena pidetty. Heimossa on myös syömäkelvottomia (kuten sappitatti ja veritatti) ja myrkyllisiäkin lajeja (piruntatti ja tauriontatti). Tateilla on helttojen sijasta lakin alapinnalla löyhästi kiinni oleva pillikerros. Tateille tunnusomaista on jykevä jalka, ja säännöllinen muoto.
- Vahverot ovat suppilomaisia tai torvimaisia sieniä, joiden itiöitä tuottava lakin alapinta on helttamaisesti poimuttunut tai sileä. Vahverot ovat erittäin arvostettuja ruokasieninä. Keltavahvero eli kantarelli ja suppilovahvero sekä kosteikkovahvero ovat myös kauppasieniä. Valevahvero ei ole hyvä ruokasieni eikä kuulu lainkaan vahveroihin. Se on saanut nimensä siitä, että se muistuttaa keltavahveroa.
- Malikat ovat yleensä muodoltaan suppilomaisia tai kuoppalakkisia sekä ohutmaltoisia sieniä. Malikoita on Suomessa yli 40 lajia. Malikoiden itiöpölyn väri on valkoista. Malikoita kasvaa niin metsissä kuin pihapiireissäkin. Osa meillä kasvavista malikoista on syötäviä, mutta osa on myös lievästi myrkyllisiä. Yksi parhaimmista ruokasienistä on sinivalmuska, joka suomenkielisestä nimestään huolimatta kuuluu malikoihin.
- Vahakkaat ovat valkoitiöisiä sieniä, joiden heltat ovat tunnusomaisesti harvat, paksut ja vahamaiset. Vahakaslajeja on Suomessa noin 70, ja ne jaetaan neljään sukuun (savuvahakkaat, niittyvahakkaat, helovahakkaat ja metsävahakkaat). Valtaosa kuuluu helo- ja metsävahakkaisiin. Metsävahakkaista monet ovat hyviä ruokasieniä. Niiden väritys on vaaleaa, ruskeaa tai harmaan sävyistä. Metsävahakkaiden jalka on renkaaton, mutta jalkaa peittävä lima voi toisinaan muodostaa paksun kuvion jalan latvaan. Helovahakkaat ovat pienehköjä ja kirkasvärisiä ja kasvavat kedoilla sekä niityillä. Kartiovahakas on ainoa hieman myrkyllinen vahakas.
- Valmuskat ovat yleensä suuria, tukevia ja kiinteämaltoisia sieniä. Valmuskoja on Suomessa yli 40 lajia. Väritykseltään monet ovat ruskeita tai harmaita, mutta myös kirkkaita värejä kuten keltaista löytyy keltavalmuska-ryhmässä. Valmuskoilla on valkoinen itiöpöly ja kolotyviset heltat. Valmuskoissa on maultaan erinomaisia ruokasieniä, kuten maailmalla suuresti arvostettu tuoksuvalmuska. Osa valmuskoista on kuitenkin lievästi myrkyllisiä. Varsinkin ruskeat valmuskat on syytä jättää käyttämättä, koska niiden määritys on hankalaa.
- Seitikit ovat selvästi Suomen lajirikkain sienisuku. Parhaimmillaan jopa kaksi kolmesta syksyisin metsässä vastaantulevasta lakkisienestä voi olla seitikkejä. Lajeja on Suomesta listattu alle 300. Seitikit ovat saaneet nimensä jalan pinnalla olevasta seitistä, joka on jäänne helttoja peittäneestä suojuksesta. Seitikkien joukossa on muutamia syötäviä ja useita myrkyllisiä lajeja. Ainoa tappavan myrkyllinen seitikkilajimme on suippumyrkkyseitikki.
- Herkkusienet ovat valkoisia tai ruskeita, suurehkoja ja tukevia helttasieniä, joilla on jalassaan rengas. Herkkusienen maku ja tuoksu ovat mietoja ja niiden lakki on kuiva. Herkkusieniä tunnetaan Suomesta tällä hetkellä 21 lajia. Herkkusienien irtotyviset heltat ovat alussa vaaleat, mutta tummuvat vanhemmiten. Lähes kaikki lajit ovat erinomaisia ruokasieniä. Useat lajit kuitenkin keräävät ympäristöstä kadmiumia ja muita raskasmetalleja, joten niitä ei pidä kerätä ruuaksi maanteiden varsilta ja taajama-alueilta. Haisuherkkusieni eli meriherkkusieni on ainoa Suomessa kasvava lievästi myrkyllinen herkkusienilaji. Vaaleat herkkusienet voi sekoittaa vaaralliseen valkokärpässieneen. Herkkusieniin erona valkokärpässieni pysyy koko ikänsä valkoisena (myös heltat), sen lakki on tahmea ja sillä on jalassa tuppi (joka tosin usein jää poimittaessa maahan). Valkokärpässieni myöskin tuoksuu raa’alta perunalta, ja sen tuoksu on epämiellyttävä.
- Käävät ovat sieniä, jotka kasvavat puunrungoilla tai maassa. Kääpiä tunnetaan maastamme noin 230. Toiset lahottavat eläviä puita, toiset taas elävät kuolleilla puilla. Maamme kääpälajisto on sieniryhmistä yksi eniten tutkittu ja parhaiten tunnettu ryhmä. Käävillä on ollut suuri merkitys entisaikoina tulenteossa ja haavalääkkeenä. Jäämies kuljetti kääpää mukanaan jo 5000 vuotta sitten. Pakurikääpää on käytetty mm. syöpälääkkeenä. Syötäviäkin kääpiäkin löytyy (kuten typäskääpä, koppelokääpä ja nuori suomukääpä). Pakurikäävän kerääminen ei ole sallittua jokamiehenoikeudella. Pakurikääväksi kutsuttu tumma muodostuma koivussa ei ole itse kääpä, vaan puussa piilossa elävän käävän aiheuttama kasvannainen, jonka irrottaminen ei ole mahdollista vahingoittamatta puuta.
- Tryffelit on sienten suku, jotka elävät maan alla symbioosissa puiden tai pensaiden kanssa. Tryffelit muistuttavat ulkonäöltään lähinnä perunoita.Tryffeleitä esiintyy luonnonvaraisena myös Suomessa. Tryffelien kerääminen/kaivaminen vaatii luvan, eli ei kuulu jokamiehen oikeuksiin.
Maatamme voi pitää sienestäjän paratiisina. Vuosittaiseksi sienisadoksi arvioidaan 1. 5-2 miljardia kiloa. Parhaina vuosina sato on voinut olla jopa 4 miljardia kiloa. Poimintakelpoisesta sienisadosta otetaan vuosittain talteen vain 1-2 prosenttia eli 2-10 miljoonaa kiloa. Lähes koko poimittu sato menee poimijoiden omaan kotitalouskäyttöön. Myyntiin päätyy arviolta miljoona kiloa sieniä eri kanavien kautta. Aina 1990-luvun loppupuolelle saakka haaparousku oli eniten kerätty sienilaji. Vuosituhannen vaihduttua ykköspaikan haltijaksi nousi herkkutatti. Kaksi viidestä suomalaisesta kulkee syksyisin metsässä sienien perässä. Erityisen suosittu harrastus sienestäminen on Itä-Suomessa, jossa joka toinen ihminen sienestää. Sienten etsiminen ja tunnistaminen tuovat sopivia haasteita ja jännitystä retkiin sekä pitävät mielen vireänä. Aloittavan sienestäjän kannattaa ensin opetella tuntemaan muutama hyvä ruokasieni ja keskittyä niiden keräämiseen. Yleisimmät myrkkysienet on myös syytä tuntea, jotta tietää, mitkä sienet jätetään metsään. Sienet kerätään mieluiten ilmavaan koriin. Kartta ja kompassi tai GPS-laite kuuluvat sieniretken vakiovarusteisiin,varsinkin jos menee tuntemattomille alueille. Voihan sitä sienimetsään mentäessä myös katsoa olisiko lähistöllä samalla uusia geokätköjä haettavaksi. Säänmukainen vaatetus on tärkeää. Kunnon eväät kruunaavat tietysti retken kuin retken. Vilkkaimpien teiden varsilta sienet on syytä jättää poimimatta 200 metrin metsäkaistalta molemmin puolin. Pikkuteiden varsilla sieniä voi poimia jo rohkeammin. Sillonkin on muistettava pitää vähintään pölyn laskeutumisetäisyys. Hyvää tapaa noudattaen on myös pysyttävä riittävän kaukana asumuksista.
Sieniä määritettäessä tärkeitä tuntomerkkejä ovat sienen muoto, lakin ja jalan väri sekä lakin alla olevat heltat, poimut, piikit tai pillistö. Huomiota kannattaa kiinnittää myös sienen rakenteeseen (kova, sitkeä, helposti murtuva) ja murtumakohdista mahdollisesti tihkuvaan maitiaisnesteeseen. Monilla sienillä on lisäksi tunnistamista helpottavia erityistuntomerkkejä, kuten karvainen lakki. Myös sienen kasvupaikka on tärkeä tunnistamisessa. Sieniä kasvaa eniten kuusivaltaisissa sekametsissä. Sienien tunnistamisen avuksi voi hankkia hyvän, valokuvin varustettu kotimaisen sienikirjan. Internetin sienikuvasivustojen luotettavimpia lähteitä ovat esim. Helsingin yliopiston Pinkka, LuontoPortti ja Suomen Sieniseuran internetsivut,
sekä Sienipolku keskustelupalsta.
Eri sienilajeja on kuvattu yli 100 000, mutta lajien kokonaismäärä voi olla jopa miljoonia. Yhtenäinen fossiiliaineisto alkaa 400 miljoonan vuoden takaa siluurikaudelta, mutta aivan ilmeisesti sieniä on ollut jo prekambrikaudella 600 miljoonaa vuotta sitten. Suomessa on noin 2000 eri sienilajia, joista noin 200 ovat syötäviä. Näistä 22 on kauppasieniksi hyväksyttyjä ruokasieniä. Ruokasienet sisältävät vaihtelevassa määrin trehaloosia eli sienisokeria. Osalla niistä, joilla on laktoosi-intoleranssi, on myös trehaloosi-intoleranssi. Sienisokeria on mm. herkkutatissa, keltavahveroissa ja orakkaissa. Joitain sieniä voi käyttää huumeina, kuten suippumadonlakkia (Psilocybe semilanceata), jonka hallussapitokin on Suomessa kiellettyä. Punakärpässientä ovat käyttäneet Suomessa(kin) mm. šamaanit päästäkseen transsiin.
Myrkkysienillä ei ole mitään yhteisiä ominaisuuksia, jotka helpottaisivat niiden tunnistamista. Ne voivat olla miedon makuisia. Monet eläimet voivat syödä ihmiselle myrkyllisiä sieniä, kuten märehtijät, joiden pötsin symbionttiset mikrobit voivat hajottaa sienimyrkkyjä. Myös oravan on todettu syövän ainakin punaisia kärpässieniä. Monilla ruokasienillä on myrkyllinen näköislaji. Esim. VALKOKÄRPÄSSIENI (Amanita virosa) on sekoitettavissa vaaleisiin herkkusieniin (Agaricus). Valkokärpässienellä on kuitenkin jalassaan selvä tuppi ja sen heltat ovat vanhanakin valkoiset. Jos siis kerää herkkusienet vasta tummahelttaisina, ei erehtymisen vaaraa ole. Kuolemaan johtavat myrkytykset ovat Suomessa harvinaisia. Sienten myrkyllisyys vaihtelee tappavan myrkyllisestä lievästi myrkylliseen. Osa myrkyistä voidaan poistaa esikäsittelyllä, kuten ryöppäämällä (eli nopealla keittämisellä).
Sienten suomenkieliset nimet perustuvat osin vanhoihin kansannimiin, jotka vaihtelivat paikkakunnittain. Nimistön yhtenäistämiseksi Suomen sieniseura julkaisee sienten nimistöluetteloa. Sienten nimet ovat aina yksisanaisia (vrt. punakärpässieni Amanita muscaria ja punainen kärpässieni, joka voi olla mikä tahansa punalakkinen kärpässieni). Nykyiset sienikirjat noudattavat yleensä sieniseuran nimiluetteloa.
Tuoreiden sienten ravintoarvoa voi verrata rasvattomaan maitoon ja kuivattuja sieniä kuivuneisiin vähärasvaisiin juustoihin (mutta sienissä on hivenaineita merkittävästi enemmän). Sienet sisältävät valkuaisaineita sadassa grammassa noin kaksi grammaa. Joidenkin sienilajien proteiinipitoisuus on suurempi sekä aminohappokoostumus monipuolisempi moniin kasviksiin verrattuna, laadultaan lihaa vastaavaa. Sienet pitävät hyvin kylläisenä ja takaavat silti runsaasti laadukkaita suoja- ja pääravintoaineita. Hiilihydraatteja sienissä on vain ripaus ja ne ovat hitaasti imeytyviä. Osa metsäsienistä ovat myös hyviä D-vitamiinin lähteitä. Sienten ravitsemuksellisesti tärkeä ominaisuus on niiden suuri kivennäis- ja hivenaineainepitoisuus, joka on viljoihin ja puutarhakasveihin verrattuna parempi. Sienet sisältävät erityisesti kaliumia, rautaa, sinkkiä ja seleeniä. Natriumia sienet sisältävät vain vähän, joten ne ovat sopivaa ravintoa myös verenpainettaan tarkkaileville. Kypsentäminen voi parantaa sienien ravintoainepitoisuutta. Parhaiten vesiliukoiset vitamiinit saadaan talteen kun sienet kypsennetään ruuan joukossa. Tämä ei kuitenkaan sovi ryöpättäville sienilajikkeille kuten rouskuille, joiden keitinvesi on kaadettava pois (ja osa kivennäisaineista ja vitamiineista menee veden mukana hukkaan). Sienet imevät itseensä runsaasti paistinrasvaa tai- öljyä, joten siihen kannattaa kiinnittää huomiota. Harva myös tietää saavansa betaglukaania sienistä (kaurasta tuttua ravintokuitua). Sitä niissä todella on, toisen ravintokuitupolymeerin, kitiinin ohella. Yleisesti tunnetussa valkoisessa herkkusienessä ja siitakkeessa on runsaasti ergotioneiini-nimistä, voimakasta antoksidanttiyhdistettä. Sienten antioksidantit kestävät myös kuumennuskäsittelyä varsin hyvin. Sienillä, etenkin siitakkeilla, herkkutateilla ja osterivinokkailla, on todettu olevan kolesterolia alentava vaikutus.
Kuivaaminen on monille sienille ihanteellinen säilöntätapa, sillä kuivatuissa sienissä maku- ja ravintoaineet säilyvät hyvin. Sopivia kuivattavia sieniä ovat esimerksi voitatti, herkkutatti, punikkitatti, suppilovahvero, kosteikkovahvero, ukonsieni, lampaankääpä ja mustatorvisieni. Haperoitakin voi kuivattaa. Sienten suolaaminen on vanha tapa säilöä sieniä. Se ei kuitenkaan ravitsemuksen kannalta ole suositeltavaa, sillä liika suola on terveyshaitta ja sienten keitin- ja liotusvesiin liukenee suurin osa sienten arvokkaista ravintoaineista. Suolata kannattaa lähinnä kirpeitä rouskuja. Monen mielestä paras sienisalaatti saadaan suolatuista rouskuista. Lähes kaikkia sieniä voi pakastaa. Erityisesti miedot sienet kuten haperot, vahverot, orakkaat, leppärouskut, valmuskat ja tatit sopivat hyvin pakastettaviksi. Sienistä haihdutetaan vesi paistinpannussa tai uunissa ennen pakastamista. Säilömällä sieniä etikka-mausteliemeen saadaan säilykkeitä, jotka voi tuoda suoraan ruokapöytään. Erityisen hyvin marinoitaviksi sopivat nuoret ja kovamaltoiset sienet, kuten pienet kantarellit, suppilovahverot, kangas- ja leppärouskut. Marinoimisliemeen käytetään etikan ja veden lisäksi sokeria, suolaa ja erilaisia mausteita.
Sienet käyttävät ravinnokseen orgaanisia yhdisteitä, joita ne hajottavat solujensa ulkopuolelle erittämillään entsyymeillä. Sienillä ei ole kasveille tyypillisiä lehtivihreää sisältäviä viherhiukkasia, jolla ne voisivat yhteyttää, mutta eräät sienet elävät symbioosissa yhteyttävien syanobakteerien tai viherlevien kanssa. Tällaisia sieniä kutsutaan jäkäliksi. Sienet voivat olla rakenteeltaan joko rihmastollisia tai hiivamaisia. Rihmastolliset sienet muodostuvat putkimaisista ja haaraisista sienirihmoista eli hyyfeistä. Yksisoluisia, ei-rihmastollisia sieniä puolestaan kutsutaan hiivoiksi. Monet rihmastolliset sienilajit kasvattavat lisäksi maan päälle suvunjatkamistarkoituksessa itiöemän. Arkikielessä sienistä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä juuri itiöemiä. Niitä ovatkin kaikki ruokasienet, mutta myös myrkkysienet. Maailman kookkain eliö on todennäköisesti mesisieni. Amerikasta Oregonin osavaltiossa sijaitsevasta Malheuren kansallispuistosta on löydetty mesisieniin kuuluva Armillaria solipides lajin sieni, joka peittää 880 hehtaarin maa-alueen. Sieni ulottuu maan pinnalta keskimäärin yhden metrin syvyyteen. Sen iäksi on arvioitu 2400 vuotta. Sieniasiantuntija Jarkko Korhosen mukaan Suomen metsien suurin eliö on myös mesisieni: "Sama yksilö voi kasvaa viidentoista hehtaarin alueella ja painaa jopa kymmenen tonnia". Suomen tiettävästi kautta-aikain suurin syömäkelpoinen sieni on Heinävedeltä poimittu herkkutatti, joka punnittiin kirjevaa'assa todistajien läsnäollessa 3.582kg painoiseksi ja lakin halkaisija oli suurimmillaan tasan puoli metriä.
Tehtäväsi on tunnistaa kuvissa olevat suomessa kasvavat erinomaiset ruokasienet, jolloin saat selville geokätkön koordinaatit. Bogus-koordinaatit eivät kerro kätköpaikkaa, mutta sienen sieltä saattaa syksyllä löytää..
Kätkö löytyy koordinaateista:
The geocache can be found from the coordinates:
N 60° 2N.nnn
E 021° EE.eee
N = d-b, nnn = 0.53+f+a+c-121
EE = h-7, eee = e+g+570
Tarkasta geocache.fi:n palvelussa onko ratkaisusi oikea:
