GeoHumppa, oikealta nimeltään Donna tai Humppa syntyi 4.9.2004 vahinkopentueeseen yhdeksi viidestä saksanpaimenkoiranpennuista. Tuo vahinko oli meidän onni, samoin kuin kahvikupponen ystävän luona, jossa selasin sanomalehteä ja näin ilmoituksen saksanpaimenkoiran pennuista. Samaten tartuin puhelimeeni ja soitin, että onko pentuja vielä vapaana ja olihan siellä vielä pari narttupentua, joten ei kuin autoon ja pentuja katsomaan. Ihaniahan ne pennut olivat, kun pentuja oltiin katsomassa. Isäntää hivenen arvelutti koiran ottaminen, mutta minä olin myyty ja niin Donna varattiin meille ja alkoi kuukauden odotus, että pennut olivat luovutusikäisiä.
Eräänä sateisena lokakuun päivänä sitten lopulta tuli päivä jolloin Donna meille muutti. Donnalla riitti virtaa ja välillä kepposiakin, mutta kiltti koira Donna aina oli, mieluummin antoi periksi, kuin olisi rähisemässä, mutta omistaan kuitenkin huolen piti viimeiseen saakka. Donnalla ei ollut kennelliitonpapereita vaikka puhdas sakemanni olikin, mutta se ei Donna menoon vaikuttanut ja lopulta Donna päätyi kirjakoiraksi, kun aikanaan tämän hulivilin tekemisistä blogia pidettiin ja sitä kautta eräs kustantaja halusi Donnan kuvia käytettäväksi koirakirjaa varten ja päätyipä Donna erään lastenkirjan kanteenkin.
Donnalla riitti koko elämän ajan vipinää, kun reilun vuoden meillä asustettuaan perheeseen tupsahti ensin tuhiseva kakailta haiseva sinappikone ja aina vain lisää kun edellinen oli kasvanut hiukat. Kaikkiaan sinappikoneita syntyi kolme kappaletta. Siinä sitä olikin paimenkoiralle tekemistä. Varsinkin vanhin geojunnuista oli erityinen silmäterä Donnalle, olihan vanhinta pisimpään pitänyt vahtia ja eniten yhdessä leikittykin.
Senioiri vuosinaan Donna oli innokas kätköilykaveri ja oli mukana ensimmäisellä löydöllämmekin kun me oltiin nakkikakun sulattelu lenkillä lähimetsässä ja ensimmäinen löytö osui Donnan syntymäpäivälle. Donna oli innokkaana mukana pitkilläkin reissuilla ja arvasi jo varusteista, milloin ollaan lähdössä kätköilemään. Voi sitä innostuksen määrää, ei meinannut vanhus pysyä nahkoissaan, kun tiesi pääsevänsä mukaan. Vinkunaa ja hoputushaukkuja riitti, mutta voi sitä pettymystä, jos mukaan ei voinutkaan lähteä. Donnahan olisi mieluusti istunut vaikka vain autossa, kunhan mukaan pääsisi, kun aikanaan oli päässyt matkapahoinvoinnista eroon juurikin erilaisten mukavien reissujen tiimoilta.
Viimeisen vuoden aikana Donnalle alkoi tulla kankeutta likkumiseen ja nivelet alkoivat olla jo kipeät, että viimeisillä yhteisillä kätköreissuilla käveltävät matkat ei voineet enää olla pitkiä ja me jouduttiin odottelemaan koiraa kun tavallisesti reissut oli päinvastoin, että koira odotteli meitä. Viimeisillä reissuilla Donna piti jo nostaa autoonkin, kun hyppääminen ei enää sujunut, kun tassut ei enää nousseet tarpeeksi. Viimeiseltä tuli se päivä jolloin tassut ei enää pelanneet ollenkaan ja Donna saateltiin paremmille kätköapajille.
