1930-luvun lopulla Karjalan Kannakselle rakennettiin kivisiä panssariesteitä panssarivaunujen kulkua estämään. Panssariesteet testattiin Suomen armeijan käytössä olleilla kevyillä Renault- ja Vickers-panssarivaunuilla. Pysäyttävä vaikutus aliarvioitiin, koska Talvisodassa Neuvostoliitolla oli käytössä keskiraskaita T-28 panssarivaunuja ja panssariesteet todettiin aivan liian pienikokoisiksi. Välirauhan aikana alettiin rakentamaan Salpalinjaa, koska uuden sodan uhka roikkui ilmassa. Salpalinjalle käytettiin suurempia noin kolmen tonnin painoisia kallioista lohkottuja kiviä. Joillakin alueilla kivet olivat jopa liian suuria tehokkaaseen puolustautumiseen. Ne haittasivat näkyvyyttä, rajoittivat ampumismahdollisuuksia sekä antoivat hyökkääjille suojapaikan. Estekiviä jouduttiin kaatamaan kyljelleen.
Panssariestettä Salpalinjalle rakennettiin 225km ja kivenlohkareita tällä pääpuolustuslinjalla on noin 350 000. Louhitut kivet asetettiin aluksi pystyasentoon, mutta pian huomattiin, että ne torjuivat hyökkääjän tehokkaammin kaltevassa asennossa. Kiviesteiden alle saatettiin rakentaa perustus kivistä tai hirsistä, etteivät painavat kivenlohkareet uppoa suohon. Kiviesteissä saattoi olla rivejä jopa 12, mutta yleisimmin yhdestä kuuteen.
Välivedeltä Harpatinlahteen ulottuva panssarieste on pääosin nelirivinen mutta Luhtapohjantien ja Harpatinlahden pohjukan eteläpuolella kulkevan vanhan tielinjan kohdalla este on kuusirivinen, tien laitamilla jopa 12-rivinen. Este on kuusirivinen myös Harpatintien kohdalla. Kiviesteen länsipuolella on maahan kaivettuja, kenttälinnoitettuja taisteluhaudan pätkiä, tuliasemia ja korsujen kuoppia. Taisteluhautojen torjuntasuunta on itään päin. Kannattaa poiketa tutkimaan, jos kierrätte Harpatin retkipolkua Keski-Koreikolta Harpatinlahtea kohti.