Tämä kätkösarja on suunnattu erityisesti henkilöille, jotka mielellään liikkuvat metsässä talvisaikaan metsäsuksilla, lumikengillä tai liukulumikengillä. Muuta erikoista näissä kätköissä tai niiden sijainnissa ei ole, toki Jordaninmäki erottuu kyllä ympäristöstään. Sopivaan tunnelmaan päästäksesi voit lukaista kunkin kätkön kuvauksessa olevan, teemaa sivuavan katkelman jostakin suomalaisesta kirjasta.
Terrain-arvo on annettu sulan maan aikana liikkumisen mukaisesti, talvella se voi olla lumen määrästä ja laadusta riippuen puoli pykälää tai jopa koko pykälän korkeampi. Huomioi tämä ja varaa retkeen riittävästi aikaa, juomista voit myös tarvita. Kätkön julkaisuhetkellä hankiaiset ovat ns. hipleimmillään.
Kätkössä ei ole kynää.
Käytä auton pysäköinnissä reittipisteenä annettuja parkkipaikkoja! Asuinalueelle ei saa autoa jättää, koska varsinkin talvella kadut ovat kapeita eikä niillä ole tilaa ylimääräisille autoille.
Sarajevon latumestari oli vetänyt reitin 9050 metrin kohdalla ensin suoraan jyrkänteen reunalta alas, päättänyt sitten kiskaista latu-uran jyrkimmässä kohdassa vasemmalle ja sitten sata metriä myöhemmin tasaisella oikealle.
Latu on ylhäältä päin s-kirjaimen muotoinen. Mutta se perspektiivi ei kerro tuon kohdan vaikeudesta paljoakaan. Todellisuus tulee hiihtäjää vastaan silloin, kun hän jyrkänteen reunalla – jo ennakolta tätä kohtaa pelättyään – suistuu rinteeseen vatsassaan sama tyhjä tunne, jonka äkillinen ilmakuoppa aiheuttaa lentokoneessa. Hiihtäjän edessä on pudotus ja keskellä sitä käänne, joka vaikuttaa tarkasti, suurella ammattitaidolla ja sadismilla suunnitellulta.
…. Marja-Liisa Hämäläisen ajatuksiin ei mahdu kuin kaksi asiaa tuon jyrkänteen reunan lähestyessä: Raisa Smetaninan punainen hahmo jossain takana, lähellä, ja aivoihin syötetty malli siitä miten ässälasku selvitetään. ”Riski otetaan!”
Se tarkoittaa, että hän tulee täysillä ylös lyhyen nousun ja puskee kaikin voimin vauhtia tasatyönnöin sitä seuraavan, parinkymmenen metrin mittaisen tasaisen aikana. Hän näkee ladun katoavan reunuksella, näkee partaan lähenevän kapeaksi käytäväksi supistunutta näkökenttäänsä pitkin, tajuaa viiman ja väsymyksen puskeneen silmiin kyyneliä, mutta ei ehdi enää pyyhkiä niitä. Ässälasku, nyt!
Riskin ottaminen merkitsee, että hän tuli reunalle niin suurella alkunopeudella kuin pystyi. Nyt hän heittäytyy kyyryyn, tuntee huminan nousevan korvissa ja kyyneleiden virtaavan ohimoille ja ajaa mielikuvissa opeteltua linjaa vaaralliseen mutkaan, ymmärtää tulevansa siihen aivan liian lujaa, jännittää hervottomiksi pyrkivät reitensä ja antaa mennä koska katuminen on jo myöhäistä, ei jarruta yhtään, tuntee keskipakoisvoiman pusertavan itseään kohti ulkoreunaa, kohti puita, pidättää hengitystään ja syöksyy täsmälleen parinkymmenen sentin etäisyydelle latupohjan oikeasta reunamasta, luulee silmänräpäyksen ajan törmäävänsä valliin, henkäisee syvään tajutessaan ladun oienneen ja jatkavan nyt suoraan alas jyrkännettä, näkee käännöksen oikealle ja tietää lähestyvänsä s-kirjaimen alaosaa nopeammin kuin kertaakaan harjoituksissa, muistaa että toisen mutkan jälkeen latu loivenee ja muuttuu melkein tasaiseksi jonka vuoksi toisessa käänteessä ei saa aurata, vaan pyrkiä tiukoilla askelluksilla sen ohi, niin että vauhti jatkuisi vielä sen jälkeenkin.
Toisessa mutkassa latu-ura on hävinnyt: kaikki hiihtäjät ennen Marja-Liisa Hämäläistä ovat edenneet kurvin auraamalla ja höylänneet kurvin tasaiseksi. Mutkan ulkoreunalle sijoittunut jugoslavialainen ensiapuryhmä näkee sinivalkoisen hiihtäjän syöksyn ja sävähtää valmiuteen: tuo ei selviydy, tuo tulee läpi, syliin! Sitten heidän hämmästyksestä avautuneet suunsa huutavat, heidän jännittyneet kätensä, jotka olivat valmiina tarttumaan paarien kahvoihin, hakkaavat yhteen. Marja-Liisa kuulee kuin junan vihellyksen: ”Ooooooo!!”