Tämä kätkösarja on suunnattu erityisesti henkilöille, jotka mielellään liikkuvat metsässä talvisaikaan metsäsuksilla, lumikengillä tai liukulumikengillä. Muuta erikoista näissä kätköissä tai niiden sijainnissa ei ole, toki Jordaninmäki erottuu kyllä ympäristöstään. Sopivaan tunnelmaan päästäksesi voit lukaista kunkin kätkön kuvauksessa olevan, teemaa sivuavan katkelman jostakin suomalaisesta kirjasta.
Terrain-arvo on annettu sulan maan aikana liikkumisen mukaisesti, talvella se voi olla lumen määrästä ja laadusta riippuen puoli pykälää tai jopa koko pykälän korkeampi. Huomioi tämä ja varaa retkeen riittävästi aikaa, juomista voit myös tarvita. Kätkön julkaisuhetkellä hankiaiset ovat ns. hipleimmillään.
Kätkössä ei ole kynää.
Käytä auton pysäköinnissä reittipisteenä annettuja parkkipaikkoja! Asuinalueelle ei saa autoa jättää, koska varsinkin talvella kadut ovat kapeita eikä niillä ole tilaa ylimääräisille autoille.
Tultiin tunturin kylkeen, siellä viima oli kaataa hikisen miehen, mutta jäljillä hän pysyi, oli pakko! Silmissä musteni, oliko Vatanen tulossa lumisokeaksi monen päivän jälkien tuijotuksesta, oli kai. – Et perkele pääse elävänä minun kynsistä!
Hiihto oli kuin paha näytelmä, myrskyssä ei nähnyt eteensä montaakaan metriä. Vatanen seurasi lumen peittämiä jälkiä kuin kone, poissa oli nyt alkumatkan iloinen hiihto. Koko päivän myrsky riehui, Vatanen ei ollut enää varma mihin suuntaan oltiin menossa, mutta jäljillä hän pysyi kuin iili. Välillä hän söi lohkareen Naruskan jäätynyttä läskiä ja koukkasi harteilleen tuiskunnutta lunta suuhunsa juotavaksi; ja äkkiä jäljet putosivat metsästä auratulle maantielle. Karhu oli ollut niin väsynyt, että oli lähtenyt juoksemaan pitkin maantietä. Se oli liukastellut jääpinnalla, isot kynnenjäljet näkyivät juoksevassa lumessa. Vatasta puistatti, selkärankaa kylmäsi.
Tultiin tienhaaraan. Siinä oli tienviittoja. Oivallista! Nyt Vatanen saisi tietää, missä oltiin.
Vatanen pysähtyi tienhaarassa, nojasi raskaasti sauvoihinsa, alkoi sitten lukea viittojen kieltä, mutta ei ymmärtänyt.
Vatanen oli hiihtänyt Neuvostoliiton puolelle. Tienviitat oli kirjoitettu venäjäksi, kirjaimet olivat kyrillisiä. Hämmästyksen hiki nousi väsyneen miehen otsalle. Pitikö nyt kääntyä takaisin, pitikö ilmoittautua Neuvostoliiton viranomaisille? – Tähän on tultu, jumalauta.
Vatanen ei siekaillut tienhaarassa pitkään. Hän työnnälsi taas karhun jäljille, hiihti tiiviisti iltaan asti. Illalla hän näki vilahdukselta takaa-ajamansa, mutta pimeys ei pedon mennessään. Taas kerran Vatanen kaatoi hongan, teki rakotulet ja yöpyi, ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton alueella. Edessä olivat mittaamattomat salot, oltiin tilanteessa, jossa veri punnittaisiin.
Seuraavina päivinä sää selkeni jonkin verran. Vatanen hiihti karhua takaa kuin hullu jäärä; muutamia isoja maanteitä ylitettiin, karhu ponnisteli kohti itää eikä näyttänyt lannistuvan koskaan. Etelästä käsin lensi yliäänikone kohti Murmanskia, istä piti ihan jäädä katsomaan. Välkkyväsiipinen kauhistuttavan nopea kone teki syvän vaikutuksen nääntyneeseen hiihtäjään, kyllä ihmisillä on erilaisia kulkuvälineitä.