Tämä kätkösarja on suunnattu erityisesti henkilöille, jotka mielellään liikkuvat metsässä talvisaikaan metsäsuksilla, lumikengillä tai liukulumikengillä. Muuta erikoista näissä kätköissä tai niiden sijainnissa ei ole, toki Jordaninmäki erottuu kyllä ympäristöstään. Sopivaan tunnelmaan päästäksesi voit lukaista kunkin kätkön kuvauksessa olevan, teemaa sivuavan katkelman jostakin suomalaisesta kirjasta.
Terrain-arvo on annettu sulan maan aikana liikkumisen mukaisesti, talvella se voi olla lumen määrästä ja laadusta riippuen puoli pykälää tai jopa koko pykälän korkeampi. Huomioi tämä ja varaa retkeen riittävästi aikaa, juomista voit myös tarvita. Kätkön julkaisuhetkellä hankiaiset ovat ns. hipleimmillään.
Kätkössä ei ole kynää.
Käytä auton pysäköinnissä reittipisteenä annettuja parkkipaikkoja! Asuinalueelle ei saa autoa jättää, koska varsinkin talvella kadut ovat kapeita eikä niillä ole tilaa ylimääräisille autoille.
Iltapäivisin hiihtelin usein jokitöyräälle lasten ja koirien kanssa. Kun huikaisevassa auringonkilossa survaisi sukset törmältä alas ja kiisi sitten polvet notkuen kauas sileälle jäälle, tuntui kuin olisi palannut takaisin lapsuuden huolettomiin hiihtoretkiin. Aikuisia ei täällä jokitörmässä yleensä nähnytkään. Raavaat miehet ja kuntoiluvimmaiset naiset ajoivat mieluummin autoilla kymmenien kilometrien päähän naapuripitäjän hiihtokeskuksen valaistuille kuntoladuille. Vain yhtenä sunnuntaina ilmestyi Knuuttilan joentöyräälle epäsuhtainen hiihtopari. Mies sujahti rinnettä alas vauhdikkaasti ja melkein kohtisuoraan, mutta nainen tamppasi äänekkäästi voivotellen alaspäin ja pyllähti vihdoin sukset ristissä johonkin notkelmaan.
- Hei, sehän on Yli-Poutun Kirsi! Sanna ihmetteli silmiään siristellen. – En minä tiennytkään, että se osaa hiihtää.
- Eihän se osaa, Santtu tokaisi jurosti. – Nytkin pitää Jussin mennä nostamaan se pystyyn!
Jostakin syystä Juha Knuuttilan ja hänen lemmittynsä luminen kisailu ei minua kiinnostanut. Lykkäsin sukseni pitkään liukuun ja laskettelin kauan alajuoksun suuntaan melkein puoleenväliin jäätä. Koirien raisu haukunta ja lasten mekastus seurasivat kintereilläni. Miksi minun poskeni kuumoittivat harmista? Hammasta purren minun oli myönnettävä, että yksinäisyys riipaisi minua kaikesta huolimatta. En minä oikeastaan Mattia kaivannut, ihmistä vain – aikuista ihmistä.