Lapsuuteni kotikylän Pattijoen Ylipään takamailla sijaitsivat vaikeakulkuisen taipaleen, vaivan takana pikkupoikia kovasti kiinnostaneet Vaivankalliot, jotka tuolloin tuntuivat kovinkin isoilta. Nykyisin kallioille pääsee autolla melkein viereen Soramäen kautta kulkevaa metsäautotietä pitkin, eivätkä kalliotkaan enää näytä juuri miltään.
Vaivankalliot ovat kiinnostaneet myös aiempia sukupolvia, sillä isäni sukupolveen kuulunut Heikki Tuohinto on kertonut eräässä haastattelussa v. 1963, että hänen lapsuudessaan Vaivankallioilla kasvoi lääkeyrttiä, jonka siirapille maistuvia juuria imeskeltiin. Kyseessä lienee kallioimarre, jota siellä kasvaa vieläkin pieni esiintymä korkeimman kallion länsirinteessä. Wikipedian mukaan kallioimarteen maavarsi maistuu lakritsimaiselta. Maun aiheuttaa siinä oleva glukyrretiinihappo. Sitä käytettiin muun muassa keuhkoputken tulehduksessa limaa irrottavana rohtona, lisäämään hien- ja virtsaneritystä ja maksavaivoihin.
Kätkössä ei ole kynää, joten OMA KYNÄ MUKAAN.