Valloittavat tunturit Mystery Cache

Olen kirjoittanut seuraavan tarinan vuonna 2008, ennen kuin tiesin geokätköilystä yhtään mitään. Olkoon tämä minun pienimuotoinen "kirjamysse", joka ei vaadi kirjastossa käyntiä. Vastaa tarinan pohjalta kysymyksiin ja kerää kirjaimia A-N vastaavat luvut. Jos vastaus ei ole suoraan jokin luku(sana), niin laske vastaussanassa olevien kirjainten lukumäärä. Kun sinulla on kaikki luvut tiedossa, suorita laskutoimitus

A*B*C*D*E*F*G*H*I*J*K+L*M*N

ja muodosta tuloksen numeroista GADE. (Ohjeet Gaden muodostamiseksi löytyvät kuvauksen lopusta).

Purkin löydät sen jälkeen koordinaateista N60 2L.NAO E22 0B.ÄHZ

Valloittavat tunturit

”Olisiko mahdollisuus saada virkavapaata syyslukukauden ensimmäiseksi viikoksi?” Näin lähti kysely rehtorille Porttipahdalta heinäkuun loppupuolella vuonna 2008. Ja rehtori vastasi myöntävästi. Eihän sitä sen jälkeen enää voi perääntyä, vaan samalla alkoi ensimmäisen kouluviikon suunnittelu. Tosin tällä kertaa suunnittelu ei koskenut jaksollista järjestelmää tai määrätyn integraalin derivoimissääntöä, vaan vaelluskohdetta Lapin tuntureilla. Hyvin nopeasti päätös oli tehty; Raja-Joosepista Kuikkapään kautta Anteriin ja loppu onkin sitten ihan sama. Lähtisinkö yksin? Pyytäisinkö kaveria mukaan? Kuka lähtisi? Kenet ottaisin mukaan? No, Kari nyt ainakin lähtee. Ei se sitten lähtenytkään. Soitin parille muullekin kaverille, mutta tiesin jo soittaessani, että todennäköisesti lähden tällä kertaa yksin, ensimmäistä kertaa. Kun tämän ymmärsin, alkoi hieman jännittää.

Elokuun ensimmäisenä maanantaina suuntasin eväsostoksille, tällä kertaa ei tarvinnut miettiä muiden mieltymyksiä tai laktoosi-intoleransseja. En ole tosin niitä ennenkään paljon miettinyt. Tiistaina lähdin aamusella ajelemaan kohti pohjoista, yksin. Mynämäen kohdalla ajattelin ensimmäisen kerran, että eihän tässä ole mitään järkeä. Ensin autolla yli tonni, sitten hemmetin painava rinkka selässä vajaa sata, ja taas autolla se tonni. Nyt takana ensimmäiset 30 kilometriä ja ajatukset tuota luokkaa, mitähän tästä tulee? En kuitenkaan kääntynyt takaisin vaikka vähän jo ikävääkin pukkasi, jäivät ne pojat sinne kahdestaan kotiin. Soittaisinko jo? En vielä soittanut, mutta matka tuntui olevan, ja olikin, melkoisen pitkä.

Markku ja Anniina ottivat minut yöllä vastaan, kun saavuin mökille. Ihan mukava saada seuraa pariksi päiväksi ennen tunturiin lähtöä. Tämä ensimmäinen yö meni ryypiskelyksi, mutta ainahan se Markun kanssa, melkein aina. Keskiviikko olikin sitten totaalinen lepopäivä ja torstaina lähdin kohti Raja-Jooseppia. Hieman olin tuossa mökillä oloaikana kuulostellut vuosi sitten ärtynyttä akillesjännettä, ja mukamas tuntenut jotain pientä vihlomista silloin tällöin. Arvelutti, että onkohan se ihan kunnossa. Sen tietää vasta sitten, kun on rinkka selässä, nousee ensimmäisiä nousuja ja kompuroi niitä kivikoita. Toivottavasti se ärtyy heti alkumatkasta, ettei ole kovin pitkä matka nilkutella takaisin autolle. Saariselän lähestyessä ajatukset alkoivat yhä enemmän kohdistua tuohon jalkaan. Nämä pelot osoittautuivat myöhemmin turhiksi.

Kävin ostamassa Saariselän kaupasta loput retkimuonat, ja siitä naapurista iltarommit. Ruokaostokset onnistuivat ihan nappiin, ja ne juomat vasta osuivatkin. Kaksi pientä muovista pulloa rommia, 0,25 l ja 60 %. Seuraavaksi teinkin sitten ison ratkaisun, ja käänsin auton nokan takaisin kohti etelää. Päätin sittenkin mennä tuttuihin maisemiin, tavoitteena Luirojärvi. Jos jotain sattuu, niin on vähän lähempänä sivistystä, ja ihmisiäkin on varmaan enemmän ja lähempänä auttamassa. Tunturikeskuksessa söin vielä ennen lähtöä Lapin pannun. Kari sattui soittelemaan juuri silloin ja toivotteli hyvää matkaa. Pyysi ilmoittelemaan matkan etenemisestä. Mielellänihän minä ilmoittelen.

Kiilopään juurella oleva rinkkavaaka näytti kantamukseni painoksi lähtiessä 22 kg. Ei nyt niin kauhea paha, mutta uusi ”ennätys” kuitenkin. Heitin rinkan selkään ja lähdin hiljakseen kävelemään pilvipoutaisessa säässä pitkospuita pitkin kohti Niilanpäätä. Muistin sen risteyksen, josta olen kaksi kertaa hiihtänyt harhaan, muistin myös tekstini tämän vuoden hiihtoloman reissusta:

”Mutta seuraavalla kerralla tiedän jo tasan tarkkaan, mistä käännytään, jos en halua löytää itseäni 4-tien varresta Kakslauttasesta.”

Sitä risteystä ei tällä kertaa tullut, ei näkynyt, joten ajattelin varmuuden vuoksi nousta ylemmäs tunturin rinteelle kävelemään. Risteystä ei pitänytkään löytää, sillä talvi- ja kesäreitti kulkevat tuossa alussa eri kohdissa. Nyt tämäkin asia on aivan selvä. Toisaalta rinteeseen nousu oli oikein mainio ratkaisu. Sieltä näki paremmin maisemia, eikä kävely ollut niin yksitoikkoista kuin polkua pitkin. Polku näkyi siinä muutaman sadan metrin päässä kiemurtelevana hiekkajuovana.

Aika pian lähdön jälkeen alkoi sataa, ensin tuli rakeita, jotka muttuivat pian vedeksi. Laitoin sadepuvun päälle ja jatkoin hyvillä mielin leppoisaa matkantekoa. Sade ei kestänyt kauan, mutta sadepuku päällä oli hyvä kävellä. Laskeuduin rinteeltä alas vasta Niilanpään päivätuvan jälkeen, vähän ennen Rautulammen risteystä. Siitä risteyksestä oli pakko soittaa Karille, olihan siitä meillä molemmilla muistoja viime hiihtolomalta. Tällä kertaa seuraava nousu meni kevyesti ylös ja laskeutuminen Suomujoen varteen sujui ilman kaatumisia.

Pidin pienen tauon samassa paikassa, missä olimme kahvistelleet Kopsusjärveltä tullessamme, ensimmäisellä etelän miesten retkellä kesällä 2000. Siinä istuskellessani aurinkokin jo paistoi, pieni Suomujoki solisi ja kiemurteli vieressä, ja tutut Kopsuspäät kohosivat joen toisella puolella. Muistelin hymyssä suin noita kahdeksan vuoden takaisia tapahtumia. Hyvä oli sekin reissu, mutta vähän erilainen, kuin mitä tästä on tulossa. Laitan nyt siitäkin tarinasta pienen otteen tähän, kun kerran puheeksi tuli.

”Oli tuulipukua, verkkaria, vaelluspukua, lenkkikenkää, kumisaapasta, vaelluskenkää, siis jokaiselle jotakin. Kaiken kruununa tietenkin Miikan joulukuusi-look: kaikki mikä ei reppuun mahtunut, roikkui irtoremmeillä kyjillä, selässä, mahan päällä… Oli puolentoista litran juomapulloa ja makuualustaa. Tapsalla oli kannossa telttakepit. Ja kun ne ei rinkan päällä pysyneet, niin oli niitä hyvä kantaa ihan vaikka käsissään. Näin värikkäästi alkoi siis ensimmäinen yhteinen vaelluksemme”.

Näin siis kesäkuussa vuonna 2000.

En tiedä miksi, mutta jätin sadepuvun vieläkin päälleni. Rauhallisesti lähdin jatkamaan polkua pitkin Suomunruoktulle. Melkoisen pitkältä tuo runsas viisi kilometriä tuntui, mutta niinhän ne päivän viimeiset aina. Ensimmäiset ihmiset tulivat vastaan hieman ennen kämppää, rippileiriläisiä. Taisivat olla jostain meiltä päin. Vähän jouduin joen ylityspaikkaa katselemaan, mutta ei siinä lopulta tarvinnut edes kenkiä riisua. Tuvalla oli perhe (isä, äiti ja kaksi poikaa) Joensuusta. Olivat varaustuvan puolella, ja autiotuvan puoli oli tyhjä. Otin sadepuvun lopultakin pois päältä ja odotettu totuus paljastui välittömästi. Kaikki vaatteeni olivat aivan litimärkiä, eihän tuo puku ollut hengittänyt yhtään. Eipä tietenkään, se on sadepuku, eikä sitä kuulu pitää päällä auringonpaisteella. Opinpahan taas jotakin. Väänsin ensin vaatteet vähän kuivemmiksi ja asettelin ne sitten narulle kuivumaan. Yöksi nostin vaatteet tuvan puolelle, ja aamulla sain nauttia kuivista kuteista. Kämppä on muuten täysin korjattu juuri äskettäin, kesällä 2006 kun kävelimme tästä ohi, oli remontti meneillään. Remontti ei kuitenkaan yksin pidä sääskiä tuvan ulkopuolella.

Kömmin pieneen yksiööni jo puoli kymmenen aikoihin. Seurakseni otin Juha Vuorisen ”Kristianin oppivuodet”, jonka olin ostanut tulomatkallani Rovaniemeltä. Hauska kirja, joskaan en suosittele kovin sivistyneenä itseään pitäville ihmisille. Kuten esimerkiksi opettajille. Se kassaneiti ei ollut opettaja. Nähtyään ostokseni tuo nainen alkoi heti vuolaasti kehua kirjaa ja Juha Vuorista. Ja siinä sivussa miestänsä, jolle hän aina merkkipäivinä näitä Vuorisia ostaa. Yöllä satoi, mutta vesi pysyi teltan ulkopuolella, vaikkei se mikään hilleperi olekaan. Se mikä telttamajoituksessa on ehdottomasti parasta, on oma rauha, niin sääskiltä kuin muilta matkaajiltakin.

Aamulla kämpälle tuli pari puistonhoitajaa. Laittoivat palovaroittimet kuntoon ja tyhjensivät vessan. Paskahommaa. Lähdin klo 10.50 Suomulta. Alkumatka meni mönkijäuraa metsän siimeksessä. Tuo metsämaasto taitaakin olla tämän reissun teema. Tunturille nousuja tullee tällä kertaa varmaankin vähemmän. Antaa tunturien tällä kertaa valloittaa minut. Aitaojalla oli vielä silta tallella, hyvä niin.

Aitaojan ja Kustunlammen välillä polku on kapea, mutta matkalle osuu hienoja paikkoja Suomujokivarressa. Yksin kun kulkee, niin jotenkin sitä tarkkailee ympäristöä eri tavalla kuin porukassa mentäessä. Välille osuva jänkäkin oli mielestäni aivan ehdottomasti valokuvan arvoinen. Jo runsaan tunnin matkaamisen jälkeen pidin evästauon Kustunlammen laavulla. Taas jotain erilaista muihin reissuihin verrattuna; keitin teetä kahvin sijaan.

Lähtiessäni Vintilänojan vartta ajattelin ensin, ja vielä vähän myöhemminkin, nousta Pikkutuntureille ja kävellä edes muutaman kilometrin ylhäällä. Rankka nousu umpimetsässä ei sitten kuitenkaan houkutellut tarpeeksi, vaikka ojan varsikin on varsin kenkkumaista taivaltaa. Jyrkkiä joskin lyhyitä nousuja ja laskuja, sekä kivisessä ja oksaisessa rinteessä tasapainoilua riittää lähes koko vajaan viiden kilometrin matkan. Aika monta kertaa piti pysähdellä istuskelemaan mättäälle. Vetämään henkeä ja maistelemaan evääksi ostamaani pähkinä-suklaa -sekoitusta. Eihän tässä kiire ole. Voin ihan itse päättää, milloin pidän tauon, ja kuinka pitkän. Pikkuhiljaa polku alkaa nousta vähän ylemmäs tunturien etelärinteelle ja samalla alkaa maasto muuttua mukavammaksi astella. Ennen viimeistä laskua Tuiskukurun kämpälle soittelin ja tekstailin kotiin. Kari sai taas väliaikatietoja ja kotonakin kaikki oli hyvin.

Saavuin kolmen jälkeen tyhjälle kämpälle. Vieraskirjan mukaan siellä oli eilen käynyt joku, mutta tänään minä olin ensimmäinen vierailija. Eipä tuossa matkallakaan ollut porukkaa juuri näkynyt. Ennen Kustunlampea oli tullut partio- tai ripariporukka vastaan. Aloin miettiä, että kuinkahan kaukana lähin ihminen tällä hetkellä on. Jos se lähin olisi tällä hetkellä vaikka Luirolla, niin matkaa meidän välillä olisi 8 km. Vein ajatuksiani vielä vähän pitemmälle ja mietin, että jos ihminen keskipisteenä piirrettäisiin ympyrä, niin kuinka pitkä olisi tuon ympyrän säde pisimmillään, jotta sen sisäpuolella ei olisi yhtään muuta ihmistä. Suurimman osan kohdalla varmaan muutama sata metriä lienee koko elämän aikana jo liikaa. Voihan toki olla, että nytkin, siellä Tuiskukurun pohjalla mietiskellessäni joku kävelee hyvinkin lähellä. Mutta ainahan sitä voi ajatella ja kuvitella kaikenlaista. Seuraa sain kuitenkin pihapiiriin, kun yksinäinen poro tuli tervehtimään. Tai en kai voi sanoa, että se oli yksinäinen, se vain kulki yksikseen juuri sillä hetkellä. Niin kuin minäkin. En tiedä minne tuo poro jatkoi kulkuaan, enkä kysellytkään. Itse päätin jatkaa vielä illan mittaan Luirolle. Kello oli vasta neljä, joten tällä kämpällä tulisi yksikseen pitkä ilta. Luirolla ainakin pääsee saunaan, ja sen jälkeen voisikin jo painua telttaan. Parin tunnin rykäisy ja se on siinä.

Hyvin levänneenä (jopa 1h 20min) lähdin kapuamaan Ampupään rinnettä ylös. Aika jylhän näköinen oli tuo tunturi siinä vasemmalla, muuten jopa vähän houkutteleva, mutta aivan totaalista rakkaa koko mäki. Ampuojalle päästyäni ajattelin täyttää vesipulloni vielä ennen viimeistä kolmea kilometriä, mutta juuri siinä polun lähellä vähän yläjuoksulle päin oli poron pääkallo puron pohjassa. Jäi sitten vesitankkaus tekemättä. Vettähän oli vielä ihan tarpeeksi tuolle loppumatkalle. Luusuanvaaran päältä soitin vielä kotiin ja juttelin muutaman hetken poikani kanssa, joka oli yksin kotona. Lupasin soitella taas huomenna.

Luiron ylitys oli jaloille virkistävä kokemus ja jatkoin siitä kämpälle paljasjalkatossut jaloissa. Hiljaista tuntui olevan täälläkin. Kuuselassa ei ainakaan ole ketään, mutta sauna näyttää lämmenneen. Kämpällä varusteita huoltaessani jyväskyläläinen pariskunta tuli paikalle ja ilmoitti saunan olevan vapaa. Lähdinkin melkein saman tien löylyihin, ja uimassakin kävin. Ei sitä kyllä oikein uimiseksi voi sanoa, mutta kastauduin kuitenkin pariasteisessa Luirojärven vedessä. Sauna teki hyvää väsyneille lihaksille, olihan takana pitkä päivä. 23 km ja 8 h. Keli oli hieno, taivas lähes pilvetön, ja nämä Luiron maisemat ovatkin jo tutun komeat. Iso järvi, tunturit kohoavat toisella puolella, aurinko laskee lakien taakse ja värjää harvoja pilviä punaisella. Upeaa! Illalla istuskelin tuon jyväskyläläisen pariskunnan kanssa kämpässä muutamasta rommiteestä nauttien ja kuulumisia vaihdellen. Samanlaiset eväät olivat muuten heilläkin. Lisäksi kolmen miehen porukka kävi moikkaamassa vielä ennen nukkumaanmenoa. Kymmenen aikoihin kömmin telttaani, jonka olin pystyttänyt suunnilleen samaan paikkaan, missä yövyimme viime kesänä Jarin ja Teemun kanssa.

Aamu ei oikein valjennut, vaan ilmassa oli pientä tihkusadetta ja ylemmillä mailla näytti olevan sankkaa sumua. Aamupalaa nautin tuvassa tuon edellisen illan aikana tutuksi tulleen pariskunnan kanssa. Eivät oikein vielä olleet varmoja päivän ohjelmasta. Sokostille teki mieli, mutta sumu vähän hidasti menohaluja sinne päin. Mieskolmikko käveli reippaan näköisesti tuvan ohitse ja kertoivat suunnaksi Lankojärven. Ilmoitin, että nähdään sitten illalla siellä. Pariskunta lähti kuitenkin kevyissä varusteissa Sokostille tarkoituksenaan tulla illaksi takaisin Luirolle. Vähän siinä heittivät myös ajatusta Lankojärven suuntaan, varsinkin jos ylhäällä on liian huono näkyvyys. Olin melko varma, että saan illaksi rommiseuraa.

Jätin Luiron (palatakseni tänne taas uudestaan) vähän kymmenen jälkeen, kuuden asteen lämpötilassa ja tihkusateessa. Vettä ei kuitenkaan satanut niin paljon, että olisin kuorruttanut itseni sadeasulla. Ampupäätä lähestyessäni mietin nousisinko polkua ylös vai kävelisinkö ojan vartta. Nousu houkutteli, olenhan aina tykännyt kulkea ylämailla, mutta sää oli sen verran tuhruinen, että päätin ainakin vielä pysytellä alempana. Ja näkeehän täältä alhaalta nuo tunturit hienosti, vasemmalla Ampupäät, oikealla Vasanlyömäpäät. Kävelin näiden välistä kurua ylös ja yläkannaksella tapahtuu jotakin, josta en oikein ole päässyt selvyyteen vieläkään. Polkuhan menee suoraan Vasanlyömäpäänojan ylälatvalle, mutta jotain hämärää tässä nyt koko ajan on, ajattelen. Maisema ei oikein sovi karttaan, tai kartta maisemaan, vaikka koko ajan polkua kuljenkin. Saavun sitten kurun yläpäähän ja istuskelen siinä vähän aikaa maisemaa mittaillen. Tuiskupää olisi tuossa parin kilometrin päässä. Päätän kuitenkin edelleen pysytellä polulla, ja lähden kurua alas kohti neljän kilometrin päässä olevaa tulipaikkaa. Matkanteko tuntuu maittavalta kosteista olosuhteista huolimatta.

Tiputtelin vauhdilla kurua alas, kunnes törmäsin järveen. Kartta tarkempaan syyniin ja tutkimaan, että mikäs järvi se tällainen tässä on. Eihän tämän puron pitänyt mihinkään isompaan lompareeseen laskea. Enkä kartasta sopivaa kohdetta löytänytkään, mutta jotenkin yritin itselleni uskotella, että tuo yllättävä järvi olisi yksi sininen pullistuma tuossa purossa. Jatkoin vähän hämilläni matkaani ja kuinka ollakaan vastaani tuli toinen lähes samankokoinen järvi kuin tuo edellinen. Nyt alkoi herätä epäilys, että olin sittenkin kilometrin verran lännempänä kuin kuvittelin. Samanlainen kuru, mutta ojan nimi onkin Kaavitsanoja. Istahdin järven länsipäässä olevalle tulipaikalle ja kaivoin gepsin esiin. Koordinaattien tarkistus varmisti epäilykseni oikeaksi, ei kai siinä nyt mitään epäselvää voinut ollakaan. Tuskin tänne nyt tuollaisia järviä on sen jälkeen voinut syntyä, kun karttani on painosta tullut. Samalla ylhäällä olleet maiseman ja kartan yhteensopivuusongelmat alkoivat selvitä. Tai oikeastaan ne selvisivät vasta reissun jälkeen, kun kotona otin kartan käteen ja tutkin rauhassa, missä sitä on tullut seikkailtua. Siihen tulokseen tulin, että Ampuojan yläpäästä lähtee polku myös luoteeseen kohti Tuiskupäätä, ja tuota polkua siellä ylhäällä taisin tallustella. Joten kurun yläpäässä istuskellessani olinkin aivan Tuiskupään itäisen huipun vieressä. Eipä tullut Tuiskupäätä huiputettua, vielä tällä reissulla. Asia pitää kyllä korjata.  

Lähtiessäni tulipaikalta kohti tavoitteenani olevaa polkua näin kaksi retkeilijää, jotka mitä ilmeisimmin kävelivät pitkin tuota uraa. Vaikka näkyvyys polulla oli paikoitellen muutamia satojakin metrejä, en nähnyt heistä tämän jälkeen enää vilahdustakaan. Outo juttu, mihin mahtoivat kadota. Vai näinkö vain omiani. Jatkoin matkaani aina Tampakkopään eteläpuolelle, jossa oli karttaan merkkaamaton tulipaikka joen toisella puolella. Pari kilometriä ennen tuota ollutta karttaan merkittyä tulipaikkaa en ollut huomannut, tosin en sitä kyllä mitenkään etsinytkään.

Tulipaikalla puin sadevaatteet ylleni ja keitin ruuan. Nelisen tuntia oli päivän vaellusta takana ja toinen mokoma vielä edessä. Sateesta huolimatta fiilis oli hyvä, ja iloisesti heilautin kättäni yksinäiselle vaeltajalle, joka joen toisella puolella oli menossa eri suuntaan kuin mihin minä olin jatkamassa. Salaa hieman toivoin, että hän olisi jäänyt hetkeksi juttelemaan. Kun matkamme kulkivat eri suuntiin, niin ei olisi kuitenkaan ollut pelkoa, että joutuisimme yhdessä matkaa jatkamaan.

Ruokatauon jälkeen osuus Suomujoelle oli yllättävän tuskaista. Selkä puutui, ja polku oli välillä aika huonokulkuista. Juuri ennen jokien yhtymäkohtaa on Palovanganjoen yli silta, josta olen ensimmäisen kerran mennyt yli jo vuonna 1991, kun tein ensimmäistä kertaa tuttavuutta tähän ikimuistoisia kokemuksia myöhemmin tarjonneeseen kansallispuistoon. Silloin päälläni oli sinivalkoiset verkkarit ja päässä joku mainoslippis. Matkaseurana olivat Ritu ja Pirjo. Sittemmin ovat vaelluskokoonpanot vaihdelleet  paljonkin, ja on tuo varustepuolikin hieman noista ajoista päivittynyt. Silta oli kuvien perusteella samassa paikassa ja pääosin samassa kuosissa. On siihenkin toki vuosien saatossa kaikki osat ainakin kertaalleen vaihdettu. Mutta edelleen samanlainen rakenne; kolme lankkua rinnan ja vain toisella puolella kaide. Alhaalla kohisee koski ja ylitys pelottaa joka kerta yhtä paljon.

Jos oli polku ollut edelliset kilometrit välillä vaikea, niin ei se ainakaan yhtään miellyttävämmäksi muuttunut, kun suuntasin Suomujokivartta pohjoiseen. Nyt tosin joen varrella on välillä hienoja paikkoja, joita on mukava jäädä ihailemaan. Ja samalla saa vähän lepuuttaa selkää ja jalkoja. Varmaan parin kilometrin ajan matkantekoani seurasi jokin lintu. Vähän harmittaa kun ei oikein tunne noita eläimiä, niin en voi sanoa, mikä lintu se oli. Mutta lintu se oli, sen tiedän, koska se lensi ja piti koko matkan jotain liverrystä. Mitä sitten lienee yrittänytkään minulle viestittää?

Ennen Lankojärveä olevasta kahlaamosta pääsin hyvin joen yli, ja matkaa kämpälle on siitä enää noin kilometri. Sen verran kuitenkin, että vaelluskengät pitää vielä laittaa jalkoihin. Hyvä oli, että laitoin, sillä matkaa kämpälle taisi tulla hyvinkin ainakin kaksi kilometriä. Selvä polkuhan siitä kämpälle päin lähti, ja sitähän minäkin lähdin. Pian tuli neljän polun risteys, josta minä poikkesin takaisin etelään, siis sinne joelle. Huomasin kyllä virheeni, mutta en ymmärrä, miken korjannut tilannetta. Päinvastoin pyörähdin pari kertaa siinä niemessä ympäri, ja lopulta olin aivan sekaisin. Ei ollut aavistustakaan, missä on etelä, missä pohjoinen, mikä vesistä on jokea, mikä järveä. Nolo se on myöntää, mutta jälleen piti istua puun rungon päälle ja kaivaa kompassia ja gepsiä esiin. Gepsi näytti, että kämppä on 400 metrin päässä tuon vesistön takana. Mutta mistä suunnasta vesi pitää kiertää? Uiminen ei liene paras vaihtoehto. Pienen miettimisen jälkeen lähdin kiertämään järveä ja lopulta saavuin tyhjän kämpän pihaan.

Ihmettelin vähän, että missä se mieskolmikko mahtaa olla, lähtiväthän he kuitenkin yli tunnin minua aikaisemmin Luirolta. Ajattelin sitten, että olivat muuttaneet suunnitelmia, tai sitten olivat huiputtaneet joitakin tuntureita, ja tulevat kun kerkeävät. Kämpässä sisällä oli aivan liikaa sääskiä minulle, jotta olisin voinut edes ajatella yöpyväni siellä. Vaikka vettä tihutti edelleen enemmän tai vähemmän, pystytin teltan kämpän pihaan. Sisällä tuvassa kuivattelin varusteitani ja tein sapuskaa. Jälkiruuaksi lämmitin teevettä, jonka joukkoon kaadoin tilkan rommia. Siinä rommiteetä naukkaillessani ilmestyi pihaan kolme tuttua hahmoa, kaksi tuntia minun jälkeeni. Eli olivat käyttäneen päivän taipaleeseen kolmisen tuntia enemmän aikaa, kuin mitä minulla oli mennyt. Enkä minäkään ollut todellakaan juossut. Sisään astuessaan toivottelivat terveisiä Tuiskukurusta. No sehän selittää, miksi tulivat vasta nyt. Pikkuhiljaa alkoi selvitä, että äijät eivät olleet käyneet Tuiskulla ihan tarkoituksella. Ihan samaa reittiä heidän oli ollut tarkoitus kävellä, mitä minäkin olin tullut. Kyllä sitä aika ajatuksissaan pitää olla, että Ampuojan kohdalla ei huomaa kääntyä pohjoiseen, vaan hyppii ojasta yli ja jatkaa suoraan länteen. No, mikäpä minä olen tässä ihmettelemään, olinhan itsekin päivän aikana pari kertaa tehnyt lähes samankaltaisia virheitä. Toisaalta hämmästelen kyllä isosti, että kaverit olivat huomanneet olevansa kilometritolkulla väärässä paikassa, vasta kun olivat lähes törmänneet autiotupaan ja lukeneet pihasta tai tuvan seinästä: ”Tuiskukuru”. Hämmästystäni lisäsi vielä sekin, että puheidensa mukaan olivat hyvinkin kokeneita vaeltajia. Toisaalta oli mukava huomata, että eivät ne kaikki muutkaan aina ihan kartalla ole. Miksi edes pitäisi?

Yhden miehen kengätkin olivat varmaan olleet reissuissa mukana jo sieltä 70-80 -luvulta, jolloin olivat kertomansa mukaan harrastuksen aloittaneet. Toisen kengän pohja ja itse kenkäosa eivät enää oikein tahtoneet pysyä yhdessä, mutta teipillä hän antoi ensiapua niin, että sillä vielä yhden päivän pärjäisi. Totesi vain siinä kenkää teipatessaan: ”Juupa juu”. Niin kuin oli todennut jo aikaisemmin kymmenkunta kertaa, ja sen jälkeen vielä muutaman kymmenen kertaa illan aikana. Tarjosin kavereille rommia ja kyllähän se kelpasi.

Myöhemmin kämpälle saapui vielä yksi nuoripari aivan märkänä, väsyneenä ja nälissään. Hiukan tuntui ärtyneisyyttäkin olevan ilmassa. Voi olla, että ärtyneisyyttä lisäsi vielä se, että kun vihdoin pääsee kuivattelemaan, lämmittelemään ja ruokailemaan, niin kämpästä löytyy neljä enemmän tai vähemmän haisevaa, karvaista, ja osa jo keski-iän ohittanutta äijää. Juupa juu. Vetistä matkaa rakastavaisilla oli takana pari päivää, jostain Nattasilta päin olivat tulossa. Aika nopeasti siitä sitten siirryin hymynkare huulillani telttaani. Onneksi olin sen jo aikaisemmin pystyttänyt. Sitä Luirolla tapaamaani jyväskyläläispariskuntaa ei muuten näkynyt.

Yö teltassa sujui loistavasti sateesta huolimatta. Nukuin erittäin hyvin ja heräsin pirteänä kahdeksalta. Sisäteltta oli hieman kostea, mutta ei haitaksi asti. Astelin kämppään puuroa keittelemään. Nuoripari nukkui toistensa kainaloissa alalaverilla. Ei ne kyllä nukkua taitaneet, sillä vaikka itse pyrin toimimaan hyvinkin äänettömästi, ei kolmikkomme aamutoimia tuntunut yhtään haittaavan väsynyt pariskunta alalaverilla. Juujuu-mies yritti siinä jotakin juttuakin nukkuvien kanssa kehitellä. Tällöin kaverinsa sentään huomautti, että antaa nyt nuorison levätä, ei ne taida meidän jutuista kovin kiinnostuneita olla.

Kolmikko lähti, itse jäin vielä aamupalalle. Aamupalan ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen lähdin kävelemään jokivartta kohti Rautulammen päivätupaa. Ilma oli tänään vuorostaan poutainen ja osin jopa aurinkoinen. Rautulammelle saavuttuani menin sisään tupaan ja tervehdin jo tuttuja veikkoja. Kaksi kertaa tuli vastaus ”päivää” ja kerran ”juupa juu”. Ruokatauon jälkeen lähdimme tuvalta lähes samaan aikaan, kolmikko suuntasi Luulammen kautta, minä taas Niilanpään kautta kohti maalikyliä.

Aurinko paistoi jo lähes pilvettömältä taivaalta, kun nousin Rautupään eteläpuolelta polkua ylös. Koukkasin sitten polulta Niilanpään huippua kohti. Ajattelin, että jos nyt kuitenkin yhden tunturin huiputtaisi tälläkin retkellä. Olen aina pitänyt tuota Niilanpäätä jotenkin ”mitättömänä” (en keksinyt parempaa sanaa). Se on aivan siinä vieressä, Kiilopään pikkuveli, helppo ja vaatimaton. Mutta jo nousu huipulle osoitti aikaisemmat ajatukseni vääriksi. Aika monta kertaa piti pysähtyä keräämään voimia tuon nousun aikana.

Näkymät Niilanpäältä olivat joka suuntaan hulppeat. Yhtäällä tutut Nattasten huiput, toisaalla Kiilopään jyhkeä muoto. Lännessä alavaa metsämaastoa silmäkantamattomiin ja idässä Rautupää. Kaikki tämä vain viiden kilometrin päässä lähimmältä parkkipaikalta. Ei sitä tosiaan tarvitsisi pitkälle kävellä, kun jo on hienojen paikkojen ytimessä. Jotenkin vaan usein on sellainen olo, että mitä enemmän näkee vaivaa, ja hikeä valuttaa, sitä upeampia paikkoja löytää. Onhan se tietysti osittain noinkin. Eihän sitä koskaan usko kotirannasta niitä suurimpia kalojakaan saavansa.

Ylhäällä oli tasaista nummea, jota pitkin matka taittui kevyesti vihellellen. Kävelin tunturin rinnettä kohti parkkipaikkaa ja ihmettelin edelleen melkein ääneen, että miksi en ole aikaisemmin tänne kiivennyt. Kiilopään rinteessä makoilin hetken vain maisemia ihaillen ja hyvästä olosta nauttien, niin fyysisestä kuin ennen kaikkea psyykkisestä. Ilmoittelin samalla kotiin, että reissu on käytännössä tehty ja kaikki on ok. Vajaan kuuden tunnin päivämatkan jälkeen saavuin perille puoli neljän aikaan. Lapin pannu maistui reissun jälkeen vähintäänkin yhtä hyvältä kuin ennen reissua. Siinä samassa ikkunapöydässä. Kesken ruokailun huomasin juujuu-miehen kumppaneineen saapuvan pihaan. Menivät ilmeisesti saunaan. Itse lähdin Porttipahdan mökille, jossa sauna ei odottaisi lämpimänä, mutta pianhan se lämpenisi.

A Mikä oli alkuperäisen suunnitelman mukainen vaellukseni lähtöpaikka? 

B Kuinka monta kilometriä olin ajanut kotoa, kun ensimmäiset ikävän tunteet jo hiipivät puseroon?

C Mikä oli evääksi ostamani juoman alkoholipitoisuus?

D Kuinka monta kiloa rinkkani painoi vaellukseni alkaessa?

E Kuinka monta henkilöä majoittui tuvassa vaellukseni ensimmäisellä yöpaikallani?

F Mikä on kaupunki, josta olin ostanut itselleni reissulukemista?

G Kuinka monta poroa tapasin Tuiskukurun kämpällä?

H Paljonko oli lämmintä, kun lähdin Luirolta?

I Montako lankkua oli Palovanganjoen ylittävässä sillassa vierekkäin? (silta on muuten myöhemmin purettu)

J Mihin aikaan heräsin vaellukseni kolmantena aamuna?

K Kuinka monen tunturin huipulla kävin vaellukseni aikana?

Kirjaimia L, M ja N vastaavat luvut saat, kun syötät tsekkeriin niiden autiotupien koordinaatit, joiden pihoissa yövyin.

Tarkista kätkön lopulliset koordinaatit ja tupien koordinaatit tuolta:

Näin muodostat Gade koodiavaimen

1. Järjestä löytyneet numerot pienimmästä suurimpaan.

2. Jos esimerkiksi löysit numerot 6, 17, 9 ja 6, muodosta numerosarja 16679.

3. Muista toistaa numerot, jotka esiintyvät useammin kuin kerran!

4. Lisää puuttuvat numerot (0-9) sarjan perään suuruusjärjestyksessä, esimerkiksi 16679023458.

5. Täytä alla oleva lokerikko toistaen numerosarjaa, kunnes lokerikko on täynnä.

     Esimerkiksi a=1, b=6, c=6, d=7, e=9, f=0, g=2, h=3, i=4, j=5, k=8, l=1, m=6, jne.