Kuva 1. Reittipisteestä WP2 otettu kuva.
Bild 1. Foto taget vid vägpunkt WP2.
Fig. 1. View taken from waypoint WP2.
Tehtävät
Tehtävänäsi on tutustua Pikku-Parran kivikkoon ja vastata alla oleviin kysymyksiin. Tehtäviin vastaaminen vaatii käymistä kahdella reittipisteellä (WP1 ja WP2).
- Mistä suunnasta aallokot ovat aikanaan huuhtoneet tätä rantakivikkoa?
- Mittaa korkeusero reittipisteiden WP1 ja WP2 välillä ja arvioi, kauanko tämä kohta rinteestä on ollut meren armoilla?
- Tutki kiviä ja niiden kokoa reittipisteissä WP1 ja WP2 ja kuvaile miten ne eroavat toisistaan? Pohdi myös, mistä erot ovat syntyneet?
- Ota kuva itsestäsi tai jostain sinulle kuuluvasta esineestä reittipisteessä WP2. Kuvassa tulee näkyä myös kuvan 1 keskellä seisova mänty. Liitä ottamasi kuva lokiin.
Rantakivikoiden muodostuminen
Kuva 2. Moreeni- ja kallioalueiden rantakivikoita. Piirros H. Kutvonen, GTK.
Bild 2. Strandstenfält på morän- och bergsområden. Illustration H. Kutvonen, GTK.
Fig. 2. Boulder fields on moraine and bedrock areas. Illustration by H. Kutvonen, GTK.
Rantakivikot ovat muinaisia rannan huuhtoutumisvyöhykkeeseen syntyneitä kivisiä tai lohkareisia alueita, jotka ovat muodostuneet aallokon, jäiden ja tyrskyjen kuluttavan ja lajittelevan toiminnan tuloksena. Aallokko on kuljettanut pois hienomman aineksen, kuten hiekan ja soran, ja jättänyt jäljelle pyöristyneitä kiviä ja lohkareita.
Rantakivikot esiintyvät yleensä rinteillä, jotka ovat sijainneet muinaisten merien tai järvien ylimmän rannan alapuolella. Ne koostuvat pääasiassa mannerjäätikön kerrostamasta moreenista, jota aallokko on muokannut. Ylimpänä rinteessä on usein kulmikkaita lohkareita, kun taas alempana kivet ovat sileämpiä ja pyöristyneempiä. Tämä kertoo rantavoimien voimakkuuden vaihtelusta eri korkeustasoilla.
Kivien järjestys rinteessä ei ole sattumanvaraista. Usein kivikoissa on havaittavissa rinteen suuntaisia vyöhykkeitä ja rantavalleja, jotka ovat syntyneet aallokon ja jään työnnön seurauksena. Näiden väliin jäävä maa on tasaiseksi huuhtoutunutta, ja hienoaineksen puute tekee pinnasta kovan ja kuivuvan.
Laajimmat huuhtoutumiskivikot tunnetaan nimellä pirunpellot. Ne voivat kattaa useiden hehtaarien alueita, ja niiden rakenne on hyvin yhtenäinen. Pirunpellot ovat syntyneet etenkin jääkauden jälkeisen muinaisen Itämeren ylimpien rantavaiheiden aikana, jolloin rantavoimien vaikutus oli suurimmillaan.
Parhaiten kehittyneet rantakivikot syntyivät noin 10 000 vuotta sitten Itämeren Ancylusjärvivaiheessa, kun vedenpinta oli laaja ja aallokon vaikutus voimakas nopeasti kohoavien saarien rinteillä. Pienempiä rantakivikoita on muodostunut myöhemminkin, maankohoamisen jatkuessa ja vesistöjen rantaviivojen siirtyessä alaspäin.
Nykyään rantakivikoita esiintyy lähes koko Suomessa alueilla, jotka ovat olleet veden peitossa jääkauden jälkeen. Ne sijaitsevat ylimpien muinaisten merien ja järvien rantojen tasolla tai niiden alapuolella. Laajimmat ja parhaiten kehittyneet rantakivikot löytyvät Lounais-Lapista, Pohjois-Pohjanmaalta ja Etelä-Pohjanmaan korkeammilta vaaroilta ja harjuilta.
Rantakivikot ja pirunpellot ovat selkeitä todisteita siitä, miten voimakkaasti aallokko ja maankohoaminen ovat muovanneet Suomen maisemaa. Ne kertovat meren vetäytymisen vaiheista ja siitä, kuinka jäätikön jälkeinen vesi ja aika yhdessä ovat järjestäneet maiseman uuteen muotoonsa.
Pikku-Parra alue
Teuvan Pikku-Parran rinteellä sijaitseva pirunpelto on selkeä ja hyvin säilynyt esimerkki jääkauden jälkeisestä rantakivikosta. Muodostuma syntyi muinaisen Itämeren Ancylusjärvivaiheen aikana, noin 10 000 vuotta sitten, kun aallokko vaikutti korkealla silloisen rantaviivan tasolla.
Alueelta voi tunnistaa muinaisrannalle tyypillisiä piirteitä. Kivikko on selvästi lajittunut, ja sen kivet ovat pyöristyneet aallokon vaikutuksesta. Hienojakoisempi maa-aines on huuhtoutunut pois, minkä vuoksi kivien väleissä ei ole hienoa hiekkaa tai soraa. Rinteessä erottuu paikoin loivia, rinteen suuntaisia vyöhykkeitä ja matalia kivivallimaisia rakenteita, jotka ovat syntyneet veden toistuvan liikkeen ja jäiden työnnön seurauksena. Ne osoittavat, missä vedenpinta on aikanaan kulkenut ja mihin suuntaan aallokko on vaikuttanut.
Muodostuma sijaitsee noin 150 metrin korkeudella nykyisestä merenpinnasta, mikä vastaa seudun ylimmän muinaisen rannan tasoa. Pikku-Parran pirunpelto on tyypillinen esimerkki siitä, millaisia rantakivikoita syntyi muinaisen Itämeren ylimpien rantavaiheiden aikana, kun maankohoaminen ja aallokon toiminta muovasivat Suomen maisemaa nykyiseen muotoonsa.
Kuva 3. Rantakivikkoa Pikku-Parrassa
Bild 3. Strandstenfält vid Pikku-Parra.
Fig. 3 Shoreline boulder field at Pikku-Parra.
Uppgifter
Din uppgift är att bekanta dig med stenfältet vid Pikku-Parra och svara på följande frågor. För att kunna svara behöver du besöka två vägpunkter (WP1 och WP2).
- Från vilket håll har vågorna en gång i tiden sköljt detta stenfält?
- Mät höjdskillnaden mellan vägpunkterna WP1 och WP2 och uppskatta hur länge denna plats på sluttningen har varit utsatt för havets påverkan.
- Undersök stenarna och deras storlek vid WP1 och WP2 och beskriv hur de skiljer sig åt. Fundera också över vad som kan ha orsakat skillnaderna.
- Ta ett foto av dig själv eller ett föremål som tillhör dig vid WP2. På bilden ska även den tall som står i mitten av bild 1 synas. Bifoga bilden till din logg.
Strandstenfält
Strandstenfält är forna strandzoner som består av stenar eller block. De har bildats genom vågornas, isens och bränningarnas slipande och sorterande verkan. Vågrörelsen har transporterat bort finare material som sand och grus och lämnat kvar rundslipade stenar och block.
Strandstenfält förekommer oftast på sluttningar som legat under den högsta kustlinjen hos forna hav och sjöar. De består huvudsakligen av morän som avsattes av inlandsisen och sedan bearbetades av vågorna. Högre upp på sluttningen finns ofta kantiga block, medan stenarna längre ned är rundare och slätare. Detta visar att vågornas kraft varierat på olika höjdnivåer.
Stenarnas ordning i sluttningen är inte slumpmässig. Ofta kan man se zoner och låga strandvallar som löper parallellt med sluttningen, skapade av vågor och isens rörelser. Marken mellan dessa zoner är väl ursköljd, och bristen på finmaterial gör ytan hård och torr.
De största ursköljda stenfälten kallas djävulsåkrar (pirunpelto på finska). De kan täcka flera hektar och är mycket enhetliga till sin struktur. Dessa bildades under de högsta strandstadierna efter istiden, när vågornas påverkan var som störst.
De mest utvecklade strandstenfälten uppstod för cirka 10 000 år sedan under Ancylussjöns tid, då vattenytan var hög och vågornas kraft stark på de snabbt stigande öarna. Mindre strandstenfält har bildats senare när landhöjningen fortsatt och strandlinjerna förskjutits nedåt.
Idag finns strandstenfält nästan överallt i Finland på områden som varit täckta av vatten efter istiden. De ligger på eller under nivåerna för de högsta forna haven och sjöarna. De mest omfattande och tydligaste finns i sydvästra Lappland, Norra Österbotten och på höjderna i Södra Österbotten.
Strandstenfält och djävulsåkrar är tydliga bevis på hur starkt vågor och landhöjning har format det finska landskapet. De vittnar om havets reträtt och hur vatten och tid tillsammans format naturen till sitt nuvarande utseende.
Området Pikku-Parra
Djävulsåkern på sluttningen av Pikku-Parra i Teuva är ett tydligt och välbevarat exempel på ett strandstenfält som bildats efter istiden. Formationens uppkomst kan kopplas till Ancylussjön, den forna fasen av Östersjön, för cirka 10 000 år sedan, när vågorna bearbetade den dåvarande strandzonen på hög höjd.
Området uppvisar typiska drag för en forntida strand. Stenarna är tydligt sorterade och avrundade av vågorna. Finkornigt material har sköljts bort, vilket gör att det inte finns sand eller grus mellan stenarna. På sluttningen kan man se svaga, parallella zoner och låga stenvallar som bildats av vattenrörelser och isens tryck. De visar var vattenytan en gång gick och i vilken riktning vågorna verkade.
Formationens höjd är cirka 150 meter över dagens havsyta, vilket motsvarar den högsta forna strandlinjen i trakten. Pikku-Parras djävulsåker är ett typiskt exempel på de strandstenfält som bildades under Östersjöns högsta strandstadier, när landhöjningen och vågornas krafter formade Finlands landskap till sin nuvarande form.
Tasks
Your task is to explore the Pikku-Parra boulder field and answer the questions below. To complete the tasks, you must visit two waypoints (WP1 and WP2).
- From which direction did the waves once wash this ancient shoreline boulder field?
- Measure the elevation difference between WP1 and WP2 and estimate how long this part of the slope was influenced by the sea.
- Examine the stones and their size at WP1 and WP2 and describe how they differ. Reflect on what caused these differences.
- Take a photo of yourself or an item belonging to you at WP2. The pine tree visible in the center of Figure 1 must also appear in your picture. Attach the photo to your log.
Shoreline boulder fields
Shoreline boulder fields are ancient wave-washed zones formed by the erosive and sorting action of waves, ice, and surf. The waves removed finer material such as sand and gravel, leaving behind rounded stones and boulders.
These formations usually occur on slopes below the highest ancient shorelines of former seas and lakes. They mainly consist of glacial till reworked by waves. At the upper parts of the slope, the boulders are angular, while lower down they become smoother and more rounded — evidence of varying wave intensity at different heights.
The arrangement of stones on the slope is not random. Often, parallel zones and low ridges can be observed, formed by the repeated action of waves and ice push. The ground between these zones is well-washed and compact due to the lack of fine material.
The largest of these washed stone fields are known as devil’s fields (pirunpelto in Finnish). They can cover several hectares and have a remarkably uniform structure. Such formations developed during the highest post-glacial shore phases of the ancient Baltic Sea, when wave action was at its strongest.
The best-developed shoreline boulder fields were formed about 10,000 years ago during the Ancylus Lake phase of the Baltic Sea, when extensive water surfaces and strong wave action shaped the rising islands. Smaller shoreline boulder fields formed later as land uplift continued and shorelines gradually shifted downward.
Today, shoreline boulder fields can be found throughout Finland in areas once covered by post-glacial waters. They occur at or below the highest ancient shorelines. The most extensive and well-preserved examples are found in southwestern Lapland, northern Ostrobothnia, and the uplands of southern Ostrobothnia.
Shoreline boulder fields and devil’s fields stand as clear evidence of how strongly wave action and land uplift have shaped Finland’s landscape. They tell the story of the sea’s retreat and how water and time together have sculpted the terrain into its present form.
Pippu-Parra area
The devil’s field on the slope of Pikku-Parra in Teuva is a clear and well-preserved example of a post-glacial shoreline boulder field. The formation dates back to the Ancylus Lake phase of the Baltic Sea, about 10,000 years ago, when waves acted upon what was then a high shoreline.
The area displays all the typical features of an ancient shore. The stones are well-sorted and rounded by wave action. Fine materials have been washed away, leaving no sand or gravel between the stones. The slope shows faint, parallel zones and low stone ridges formed by repeated wave motion and ice pressure, marking the past water levels and the direction of wave activity.
The formation lies at an elevation of about 150 meters above the present sea level, corresponding to the area’s highest ancient shoreline. The Pikku-Parra devil’s field is a typical example of the shoreline boulder fields formed during the highest post-glacial shore phases of the ancient Baltic Sea, shaped by land uplift and wave action into the Finnish landscape we see today.