Syksyinen valo siivilöityi puiden kupeilta ja polku kaartui vanhan sekametsän reunalle. Siellä seisoi se – metsän kruunattu kuningatar. Sen runko oli paksu kuin muinainen pylväs, kuori halkeillut syviin uurteisiin, jotka kätkivät tarinoita vuosisatojen takaa. Kruununa kohosi latva, tiheä neulasten viitta, joka hehkui kultaa auringon viimeisissä säteissä.
Kuningatar ei puhunut, mutta tuuli sen oksissa kuiskasi: "Ota, mutta muista – aarre on myös minun juurissani, maassa, joka kantaa meitä kaikkia."
Nanokätkö. Kätkössä ei ole kynää.