Koira on ihmisen ensimmäinen kotieläin ja lemmikki. Tuoreimpien tutkimusten mukaan koira kesyyntyi jo 18 000 – 32 100 vuotta sitten. Koirat ovat toimineet ihmisen apuna läpi historian ja rohkeimmat tutkijat väittävät, ettei ihminen olisi ihminen, ellei koira olisi kuulunut sen ”laumaan”.
Kansainväinen koirajalostuksen kattojärjestö Fédération Cynologique Internationale eli FCI on tunnustanut yli 300 rotua, mutta niiden lisäksi epävirallisia rotuja on kymmeniä ellei satoja. Yksi uusista, jatkuvasti yleistyvistä roduista, on geokoira. Se ilmestyi ihmisen kumppaniksi vuonna 2000, eikä FCI ole vielä edes harkinnut sen virallistamista, sillä rotumääritelmän laatimista on toistaiseksi pidetty mahdottomana. Geokoirat ovatkin sekä ulkonäkönsä että luonteensa puolesta varsin epäyhtenäinen joukko. Rotumääritelmää parempi vaihtoehto olisikin muodostaa geokoirille oma roturyhmä, vrt. esim. noutajat, pystykorvat tai ajavat koirat, joihin jokaiseen kuuluu useita eri rotuja, joilla on samantyyppisiä käyttöominaisuuksia. Yhteistä kaikille geokoirille on ainakin se, että ne ovat aina valmiita pieneen geoseikkailuun, eivätkä ne koskaan kyseenalaista geoihmisensä kätköilyinnostusta toisin kuin ei-kätköilevät perheenjäsenet (ja kissat).
Geokoiria voi tavata kätköillä ja miiteissä. Jo muutaman geokoiran tavattuasi huomaat, että ne ovat mestareita camoamaan itsensä – et voi arvatakaan kuinka monen eri rotuisen koiran karvoihin ne voivat sujahtaa. Ilmeisesti osa geokoirista on camonnut itsensä näyttely- tai kisakoiraksi (lajista ja rodusta riippumatta), sillä aina jonkin sortin koiratapahtuman jälkeen on paikkakunnalla kauempaa tulevien kätköilijöiden piikki loggauksissa.
Kätkeminen on osa (geo)koiran luontoa. Armoitettu luonnontarkkailija Veikko Huovinen on kylän koirien touhuja havainnoituaan kirjannut ylös seuraavaa:
”Kätkeminen ei olekaan mikä tahansa toimenpide, vaan se on tehtävä huolella. Kätköä suunnitteleva koira on salaperäinen ja vilkuileva. Muina miehinä se kuljeksii saalis suussa paikoille, missä maaperä näyttää pehmeältä ja suotuisalta kätköpuuhiin. Ensimmäinen, toinen tai kolmaskaan paikka ei aina kelpaa. Ihmisen on vaikea ymmärtää mitä vaatimuksia koira asettaa kätköpaikoille. Joskus hieno, haiskahtava teurasjäte sysätään parin haavanlehden alle, joskus taas tyhjänpäiväinen makkarannahka haudataan maan uumeniin.
Joka tapauksessa kynnöspeltoon on helppo kaivaa pieni kolo niin että multa lentää takajalkojen välistä. Kuoppaan koira laskee hellästi makupalansa ja töykkii kuonollaan maata päälle. Koira tekee kuononsa kärjellä metkoja lakaisuliikkeitä ja viimein tasoittaa kätköpaikan. Se vetäytyy takaperin kätkön luota nokka mullassa ja on täsmälleen sen näköinen kuin ei olisi mitään kätkenyt."
Veikko Huoninen: Kylän koirat (1962)